Alan olla patavalmis kana - eikun kukko, enkä pataan vaan petiin.  Mutta sitä ennen on sisäinen pakko kirjoittaa jotain kevyempää tähän maan niin perusteelliseen synkkyyteen.  Näinä parina päivänä ei ole edes kirkas aurinko jaksanut valaista tätä maata. Valtakunnan liputkin roikkuvat saloissaan surullisina.
Kaupasta tullessani jäin puiston penkille istumaan ja katselemaan tyhjää, vihreää puistoa, jossa lapset käyvät iltapäivisin potkimassa yhtä maalia.  Hämärä alkoi hiljalleen laskeutua, jäätelöauto huristeli epävireisesti tunnustaan huudattaen paikasta toiseen, ilmeisesti ilman yhtäkään ostajaa.  Kävi se takavuosina huutamassa meidänkin kohdallamme, kerran ostin.  Oli vaan turhan hinnakasta jäätelöä.  Antoi lopulta periksi, kun eivät naapuritkaan luukulla vierailleet ja muutti reittiä.
Muuten oli hiljaista, aikaisemmin parveilleet naakatkin olivat kai muuttaneet pois, häipyneet vanhan pappilan tienoilta pesimästä ja lienevät samalla eronneet kirkostakin.  No, keväällä liittyvät uudestaan, että saavat vanhan talon hormeista edulliset asuinpaikat.
Aikani liikkumatonta maisemaa tuijoteltuani tajusin, että olin ainoa, jonka olisi syytä liikkua, kun ei siihen penkille voi pesää rakentaa.  Huohotuksen mäen jälkeen piti vielä pariin kertaan pyyhkiä jalomuotoista, mutta hikistä otsaansa samalla hengitystää tasoitellen.
Kissa ei ollut pihassa vastassa, mutta harakat motkottivat toisilleen etsien sopivaa yöasentoa talon suojapuolen orapihlajatiheikössä.  Sekin olisi pitänyt raivata, mutta kun harakat, joita on ainakin kymmenen, esittivät harakanvarpailla allekirjoitetun anomuksensa yökortteerinsa puolesta, niin annoin armon käydä.  Sitäpaitsi tuommoisen pehkon raivaaminen ei ole mikään puolen tunnin juttu.
Harakat tuntuivat sijansa löytäneen, pehmein kurkkuäänin tuutulaulunsa esittivät, yhtäkään siiliä ei näkynyt.  Joten joutavana menin pimeän keskeltä sisälle valoon kauppakassia purkamaan.

Nyt lähden kukkona petille, en kukkoilemaan enkä kukkumaan, vaan nukkumaan.  Kuten tämän ikäiselle miehelle sopiikin. Ilman sen kummempia soidinmenoja.
Ehkä sitten keväällä, jos vielä henki rinnasta huokuu.