Havahduin koneeltani tähän todellisuuteen, kun kissa jolisi olohuoneen takan nurkalta.  Se pitää samanlaista ääntä aina, kun sillä on joko yrjöt tulossa tai se muuten haluaa huomiota osakseen.  Tällä kertaa oli kysymys jälkimmäisestä.

Se oli ulkoillut monta tuntia eikä sitä näkynyt lehteä hakiessani.  Laitoin kuitenkin sille aamusapuskat valmiiksi, että saisi katti kotiin tultuaan ruokaa syödäkseen ja maitoa juodakseen.  Oli se sitten oven takana tuokion kuluttua ja johdatin sen sitten hovimestarin tapaan lautastensa äärelle pikaisten silitysten jälkeen palaten takaisin virtuaalitodellisuuteeni.

Oli hiljaista, paitsi että kuuntelin juutuupista Seija Simolan ja Sylvie Vartanin vanhoja, upeita tulkintoja siitä mikä se nyt olikaan se chanson tai laulelma.  Se "hän joka yksin olla saa...".  Vaimo nautti keittiössä yksin aamiaistaan ja itse haikailin itseni sinne nuoruuteni 60-luvulle.

Havahduin siis siihen jolinaan.  Nousin ylös tuoliltani ja kissa kipitti sieltä takan nurkasta luokseni urahtaen, että hänkin sentään tarvitsee oman huomionsa, vaikka onkin vain sellainen kerran hylätty raukka ja paljain jaloin maailmaa kiertävä nälkäinen kulkuri.

Pidin jolinaa vahvasti liioiteltuna ja kysyin, että taasko ulos?  Mutta karvakasan kehon kieli kertoi, että ulkoiltua se on saanut tarpeekseen, joten eikö nyt olisi päikkärin aika.  Joten mentiin sitten makuuhuoneeseen, siloittelin petaamatonta vuodetta vähän tasaisemmaksi ja levitin kissan punamustan päiväpeittoshaalin siten, että kissa saattoi itse levittäytyä sille.

Siihen se kiertyi mukavalle kerälle ja kehräsi muutaman  koevedon äänen avaukseksi.  Minä toteutin omaa rooliani ja puhuin kissalle mukavia samalla silitellen ja vähän rapsutellenkin.  Kissa sulki ekstaasiin vaipuen silmänsä ja hyrräsi voimallisesti, kunnes ääni vaimeni hiljakseen uniseksi henkäilyksi.

Minä hiivin hiljaa pois ja jätin makuuhuoneen oven hieman raolleen, ettei kissa tuntisi oloaan yksinäiseksi.