Ajettiin oikein komeasti pirssillä.  Äiti ja sen sisko olivat keksineet mennä Mahlulle päiväksi uitolle tai jotain semmoista.  Poika piti jättää siksi aikaa hoitoon mummon siskon luo.  Ei poika kovin tarkkaan ollut niitä suunnitelmia kuunnellut, mutta kovin oli siskoksia ne suunnitelmat naurattaneet; olivat sovitelleet ukkojen pussihousuja jalkoihinsa ja kikattaneet kuin pikkulikat.  Poikakin oli halunnut tukkijätkäksi, mutta äiti oli kieltänyt käyttämästä jätkä-sanaa ja moitti lastaan liian pikkuiseksi miesten hommiin.  Poika arveli itse kyllä olevansa äitiään parempi uittojutuissa.  Oli hän sentään uitellut purossa kaarnalaivoja ja kepakonpätkiä kanssa, jota kokemusta äidillä tuskin oli edes lapsuudenajoilta, sillä tytöt hyysäsivät nukeillaan sillä aikaa, kun pojat lotrasivat itsensä kevätpuroissa.
Pirssin kyydissä oli mukavaa.  Silti poika murjotti auton pehmeällä, tupakanhajuisella takapenkillä kädet puuskassa yrittäen näyttää tarpeeksi äkäiseltä, jotta äiti säikähtäisi ja muuttaisi mielensä.  Mutta ei se mitään huomannut, pälpätti vaan tyhmiä Toini-siskonsa kanssa siitä heidän päähänpistostaan, että kalliimmaksi se taksimatka tuli kuin uittopalkka.  Ja sitten ne taas nauroivat niin, että korviin koski.  Ilkesivät väittää olevansa tämän päivän jälkeen oikeita tukkijätkiä.  Saisivat kiroilla ja polttaa vaikka tupakkia ja käydä yöjalassa renkien ja hyvässä lykyssä ties vaikka isäntien makuuksilla.  Ainakin Toini, joka ei ollut naimisissa.  Äiti rykäisi Toinille merkiksi, että taitaa poika kuunnella.  Autossa oli vähän aikaa hiljaista.  Holttinen ohjasi pirssiä niska punaisena ja kärsivän näköisenä.  Aina mutkissa se kallisti yläruumistaan mutkaan päin.  Varmaan se ratin vääntäminen oli raskasta työtä.  Halttusen otsakin koppalakin alla oli ihan hikinen.  Se tuppasi poikaa naurattamaan; ja sekin, kun kuvitteli äitin ja Toinin pussihousut jalassa  ja holkkisaimaat suupielessä röyhyämässä.
Pian ajettiin punaisen maatalon pihaan.
- Oota Toini ja Halttunen kanssa, kun vien pojan sisälle.
- Ei kun minä lähen kanssa kattomaan, mitä sinne kuuluu, Toini vähä hätääntyi.
- Minäkin taijan vähän jalotella ja vetää yhen pillilupin, Halttunen  puhui kuin itselleen ja lisäsi kovemmalla äänellä, että jos kahvit keittää niin kuhtukaa.
- Ei tässä kahvitella kerkiä, kun pitää joutua töihin, kirahti äiti tomerasti ja veti vastahakoista poikaa perässään talon ulko-ovelle.  Toini jäi epäröivänä auton viereen.

jatkuu...