aika:  muutama vuosi sodan jälkeen
paikka:  Saarijärvi, mummola



Tuvan seinäkellon kumeat lyönnit tunkeutuivat pojan uneen.  Hän raotti silmiään ja kuunteli hiljaisuutta.  Olikohan Sippolan isä saamassa taas kohtauksen.  Silloin muutkin heräsivät vanhan miehen käheään huutoon ja alkoivat höösätä eestaas.  Mitään ei onneksi kuulunut.  Vain kello jatkoi hitaan raskasta raksutusta.
Mutta jos se olikin kuollut.  Teki mieli herättää äiti, joka tuhisi unissaan sivustavedettävän sängyn toisella puoliskolla.  Ei nyt sentään, poika mietti, ei kai yöllä kukaan viitsi kuolla.  Parempi olla vaan rohkea ja yrittää nukkua, niinkuin kunnon ihmiset tekevät.

Äkkiä poika putosi kuin kivi.  Mahassa vihlaisi ilkeästi.  Tuntui. kuin hänet olisi tyrkätty kallion kielekkeeltä alas pimeyteen.  Silti hän näki vaalenevassa aamussa kamarin tapetin tutun kiemuraisen kuvion.  Poikaa hengästytti ja iho nousi kananlihalle:  Lattia narahti aivan sängyn vieressä ja sitten kuului hengityksen ääni.  Eikä se ollut äidin tuhinaa, vaan jotain kamalaa.  Hän ei tohtinut kääntyä.  Jos se menisi pois, kun olisi hiirenhiljaa.  Kurkkuakin kuristi.  Poika ymmärsi, että se olikin tullut noutamaan häntä, eikä Sippolan isää, se kamala Kuolema.  Sehän vei joskus pieniä lapsiakin, eikä vain vanhoja.  Hiljaa hätäännyksissään poika rukoili, että kiltti Kuolema, ota Sippolan isä, kun se on jo vanha ja joutaa paremmin lähtemään, eikä kukaan tosissaan itkisi, vaan sanoisivat toisilleen kakunpala suussaan, että jouti se lähteä, kun ei siitä enää töihinkään ollut ja yhtä kärsimystä se elämä oli muutenkin ollut monta vuotta.

Ei se sitten vienyt; ei kuulunut vierasta hengitystä.  Kärpänen yritti surrailla ikkunaa vasten, jota aamuaurinko taisi jo valaista.  Poika ei kuitenkaan uskaltanut kääntyä katsomaan, sillä hänet valtasi uusi hätä:  Hänhän oli suorastaan kerjännyt Kuolemaa viemään Sippolan isän.  Se oli ainakin kohtalaisen suuri synti ja häpeä ja sitä oli pakko pyytää anteeksi itse Jumalalta, jolla oli valta kumota Kuolemankin päätökset.  Hyvä Herra Jumala, poika rukoili, elä anna Kuoleman viedä ainakaan ihan vielä Sippolan isää.  Vieköön sitten toisen kerran, kun syy ei ole minun.  Pelotti vaan niin pirusti... anteeksi kirosana, mutta en sanonut sitä ääneen, eikä ole tarvis pestä suuta saippualla. 
Ja Jumala vaivutti pojan rauhalliseen uneen.

Poika heräsi astioiden kalinaan.  Ikkunasta ryöpsysi aurinko sokaisten hetkeksi pojan uniset silmät.  Pukien nopeasti hän kipitti kamarista tupaan, jossa kahvi tuoksui kutsuvana.  Sippolan isä istui sänkynsä laidalla kyynärpäät polviin nojaten ja röhi aamuyskäänsä.  Sippolan äiti puuhaili hellan ääressä, kuten aina.  Ellei sitten ollut navetalla tai lähteeltä vettä kantamassa.  Silti se oli aina sen oloinen, ettei ole kiirettä mihinkään.  Pojasta tuntui mukavalta.  Varsinkin, kun Sippolan isä oli siinä ihan elävänä.  Vaikka ei se paljon puhunut, varsinkaan joutaville kakaroille.  Pojan teki mieli sanoa, että Kuolema meinasi sen korjata, mutta Jumala sitten viime tipassa perui.  Ei kuitenkaan arvannut puhutella, kun ei kysytty.
- Jopas se Mattikin heräsi, Sippolan äiti sanoi lempeällä äänellään.  Ihan niinkuin olisi rukki kehrännyt.  Ei se ollut ikinä pahalla päällä eikä huutanut, niinkuin äiti joskus teki.
- Juoppa Matti kunnon aamukahvit ja laita paksusti voita pullasiivun päälle, niin karisee unet silmistä.  Poika hivuttautui pinnatuolille istumaan.  Tuoli oli mukavan pyöreä ja takapuoleen liukas.  Reunoista oli vihreä maali kulunut.
- Laita reilusti sokeria ja kermaa, niin ei tukka mustu.  Mutta elä polta suutas, kumartui Sippolan äiti kuiskaamaan ja silitti kuin vaivihkaa pojan hiuksia.  Poika ajatteli, että sillä on vanha ja varovainen käsi.  Äiti katsoi äitiään alahuuli vähän lerpallaan.  Ilme kertoi, että se on minun poikani.


...jatkuu huomenna...