Äidin veli, Lauri, oli jo kahvinsa juonut istuen keinutuolissa tuvan tienpuoleisella sivulla.  Hän rykäisi merkitsevästi merkiksi muille, että nyt pidetään hauskaa ja vähän pilkataankin.  Kohteen piti esittää tyhmää ja olla, niinkuin ei mitään tajuaisi.
- Mitäs se Matti meinovaa tänäpänä tehä?
Poika keskittyi pullan syöntiin.
- Varmaan on viinimarjojaki kypsyny lissää.  Kukaha ne eiliset kypsät söi.  Mahtovaa olla räksillä mahat kippeinä, jos raakoja söivät.
Pitää taas ihan tyhmänä, poika mietti, ryysti kermaista kahvia ja otti toisen vehnässiivun levittäen kiusallaan sille paksusti voita.  Pentti, Laurin nuorin veli, liittyi puheeseen murrosikäisellä äänellään.
- Etkös sitten meinova lukkee niitä vanhoja lehtiä.  Että syöt vaan räksien marjat?
- Joo, syön kaikki Sippolan marjat, eikä Pentille jää mittään, pojalta livahti.
- Mitään, Matti, äiti korjasi sivusta.  Hän ei halunnut pojaan tarttuvan saarijärveläistä murretta.
Poika mulkaisi äitiään.  Olihan hänellä suussa oma kieli, jota hän sai käyttää miten halusi.  Paitsi tietysti kirota tai muuten noitua.
- Vai ei Pentti-paralle jää mittään, miten se nyt talaven pärjää, kun se muutenkin tollanen rääpäle.
Pentti punastui ja paiskasi tuvan oven voimalla ulos mennessään.
- Jääkös ne kuvalehet sitten vintille homehtumaan, Lauri yritteli edelleen.
- Ota vaan sieltä vintiltä valosaan, niin näät paremmin lukkee, Sippolan äiti tasoitteli.  Vilkaisi sitten Sippolan isää kuin luvan varmistaakseen.  Kuului vaimea urahdus, joka oli yhtä kuin virallinen lupa.
- On se tuo poika sitten mahoton lukemaan, liittyi puheeseen Olavi, jolla oli niin musta tukka, että se oli ihan sininen.  Äiti oli kertonut, että Olavi oli sippolalaisista kaikkein musikaalisin.  Se soitti viulua hienoissa konserteissakin, osasi nuotit ja kaikki.  Oli vielä komeakin, ihan kuin italialaiset, oli äiti lisännyt.  Tai mustalaiset, isä oli heittänyt.  Äiti oli nakannut niskojaan eikä ollut puhua pukahtanut ainakaan tuntiin.
Oli äitilläkin aika musta tukka, jota poika salaa ihaili.  Ja tummanruskeat silmät, jotka välähtivät kuin salama äidin suuttuessa.  Silloin sai äiti noituakin.  Sitä oli hauska kuunnella.  Mutta jos isä kirosi, niin se oli kuin ukkosen jyrähdys ja parasta oli mennä peiton alle piiloon, ettei koivuniemen herra tullut vieraisille.
Olavi jatkoi, ettei eikös se Elias Lönruuttikin ollut kersana kova lukemaan.  Istu kuulemma ison koivun haarassa kaiket päivät lukemassa jotain kirjaa eikä alas tullut, vaikka muu väki oli pellolla heinänteossa ja käski Eliasta haravan varteen.  Ei siitä ikinä kunnon työmiestä tullutkaan, päätti Olavi selvästi huvittuneena ja pilkallaankin.  Eihän se itsekkään paljon maalarinhommia tehnyt, niinkuin muut veljet, vaan aina vaan harjoitteli niitä skaaloja vai skoolejako ne oli.
Pojan mieleen tuli heti saunan edestalla könöttävä suuri koivu, josta haarautui vaakatasossa iso ja paksu oksa.
- Tuossako koivussa se istui lukemassa?
- No perkele, siinähän se tietysti istu, kumma kun en heti muistanu, oli Lauri innostuvinaan.
- Elä sinä poika kiroo, urahti Sippolan isä.
Lauri meni noloksi.  Isän paikalla ollessa ei yleensä puhuttu liian isoilla sanoilla.
- Varmasti tuosta Matistakin tulee joskus tulee joku helv... joku iso herra, Olavi puhui kuin sivuun ivaa äänessä.
Poika vilkaisi äitiä, jonka kaulan sivut punottivat.  Ilmassa oli selvästi sähköä ja ukkostakin. Niinpä poika liukui tuolistaan, kiitti kahvista pokkaamalla ja hyppi yhdellä jalalla konkaten ulos aurinkoon.
Hän kuuli Sippolan äitin moittivan lempeällä äänellä poikiaan Matin kiusaamisesta.

...jatkuu...