Vanha koivu oli paksu ja alaosa pullisteli pahkoista.  Vaakatasossa koivuun nähden ojenteli mahtava oksa muodostaen rungon kanssa kuppimaisen syvennyksen, johon oli mukava istahtaa maisemaa katselemaan.  Sinne oli helppo kiivetä, mutta nyt lehtinipun kanssa poika pelkäsi niiden nuhraantuvan.  Seisoen kiikkerästi alimman pahkan päällä ja nojaten puun raapivaa pintaa vasten hän onnistui heulauttamaan pinkan oksan hankaan.  Sen jälkeen olikin helppoa mennä itse perässä.  Hieman hengästyneenä hän hallitsijan ilmein katseli  valtakuntaansa:  Piha oli ihmisistä tyhjä, kanat ruopivat edelleen terhakkaasti jyviä etsien, kukko kuritti yhtä kanaa niin, että pölläkkä kävi ja kaakatus kaikui tuvan seinästä.  Ratto oli palannut haukkajahdista rapsutellen tarmokkaasti korvantaustaa.  Talon takaa nousi mustaa pilvenlaitaa.
Tuvan ulko-ovi narahti.  Sippolan äiti tuli sieltä tyhjä vesiämpäri kädessä alas polkua, ohitti puun ja saunan poikaa huomaamatta ja jatkoi kumisaappaat lonksottaen lähteelle ämpäriä täyttämään.
Poika tunsi kummaa voitonriemua.  Hän oli piilossa, kaiken yläpuolella näkymättömänä hallitsijana!  Melkein kuin...  Hän ei uskaltanut ajatella pitemmälle, Hän kun kuulee kaikki ajatuksetkin.  Voisi tulla vaikka salama ja iskeä kuoliaaksi hänet ja vanhan koivun.  Eikä kukaan löytäisi pientä vainajaa, vaan koivun oksat peittäisivat hänet kunnes uudet versot kasvaisivat tuuheaksi pensaaksi merkiksi siunaamattomasta haudasta.
Ja äiti itkisi ja isäkin salaa vähäsen ja katuisivat, että olivat koskaan antaneet piiskaa ainoalle lapselleen.  Penttikin myöntäisi, että kyllä se poika sittenkin näki sen haukan ja riiputtaisi todisteeksi ampumaansa lintua koivista.  Lopulta löytyisi pieni luukasa, joka haudattaisiin sen sankarikaiman viereen ja kiväärit ampuisivat ja havuseppeleita laskettaisiin ja yksi koivunoksistakin tehty.

Poika pyyhki kostuneita silmiään ja avasi Suomen Kuvalehden.  Se oli painettu 1942, pojan syntymävuonna.  Onpa vanha lehti, poika ihmetteli  ja jäi katsomaan kuvaa, jossa oli peräkkäin vaalea-asuisia miehiä aseet poikittain rinnan päällä.  Ne hiihtivät aukiolla vasemmalta oikealle kuvan reunan taakse näkymättömiin.  Kuitenkin poika näki, miten ne kiihdyttivät vauhtiaan nähdessään vihollisen ladun.  Ryssät tietysti pakenivat niin, että hippulat vinkui.  Varmaan se yksi takaa-ajajista oli Sippolan Matti!  Joo, niin se oli ihan ensimmäisenä ottamassa viholaista kiinni ja saikin sen, kamppasi sen lumen sekaan, pesi sen naaman ja työnsi sille lunta kauluksen sisään niin, että se ryssä huusi äitiä avuksi.  Mutta Sippolan Matti oli äkäinen mies ja sanoi, että ei tässä nyt äitikullat paljon auta, kun poika osoittelee pyssyllä ihmisiä ja muutenkin huutaa uraata että ei kukaan sen siunaamaa rauhaa saa.  Ryssä lupaa parantaa tapansa ja on ihan itkuksissa.  Matti ottaa siltä pyssyn pois ja sanoo vielä lähtiessään, että jos et usko, niin minä tulen takaisin ja paistan sinut voissa.  Ryssä jo hiihtää kauheaa vauhtia itään päin ja huutaa mennessään, että ja snaju tavaris.