Lossilta päin kuului hurinaa.  Ei se ollut ukkonen, vaikka tumma pilvirintama peittikin osan taivasta.  Aurinkokin paahtoi uuvuttavasti.  Sieltä oli tulossa päivän ensimmäinen auto!  Se oli tapaus, jota piti mennä ehdottomasti katsomaan.  Poika jätti lehdet sikseen , lujahti alas oksalta, juoksi polkua pitkin tuvalle päin ja kääntyi sitten jyrkkään alamäkeen marjapensaiden ohi.  Auto ehti ensin; hän jäi puolimäkeen katsomaan, kun musta ajoneuvo hurahti Korpelaan päin vetäen paksua pölyvanaa perässään.  Se oli Ingmannin Uulon voordi.  Uulo taisi olla ainoa sukulainen, jolla oli auto.  Taisi olla aika rikas, joku metsäherra, vaikka olikin ihan tavallisen oloinen.  Sen vaimollakin oli piirongin laatikoissa monta täyttä kangaspakkaa, joita se sitten esitteli vieraille.  Kahvitkin juotiin kultareunaisista kupeista ja palasokerit poimittiin astiastaan hohtimen tapaisilla, mutta sirommilla.  Oli niillä silti lehmiä, silloin se kangaspakkarouva laittoi navettavaatteet ja muuttui emännäksi ja oli sekin ihan tavallisen oloinen.
Poika lompsi tien raviin norkoilemaan.  Jos Uulo oli mennyt Korpelaan, niin kohta se tulisi takaisin ja hyvässä lykyssä ottaisi hänet kyytiinsä lossille asti.  Se oli aina kiireinen mies, joi kylässä nopsaan kaksi kupillista toimittaen samalla asiansa, käänsi sitten kupin, kiitti ja lähti autolleen.
Poika viskeli ajankulukseen kiviä tien alapuolella kukkivalle niitylle yrittäen saada ne lentämään metsän rajaan saakka.  Sielläkin oli kirkasvetinen lähde.  Tien kuuma pöly maistui suussa. Janotti, mutta ei uskaltanut mennä lippoamaan vettä siitä lähteestä, kun se Uulo voisi tulla vaikka miten pian.

Mustat pilvet olivat peittäneet jo puoli taivasta: kohta voisi tulla vettä ja rankasti ja ne lehdet olivat siellä koivun hangassa!  Ne kyllä piti viedä äkkiä takaisin vinttiin.  Viis Uulosta ja sen hopasta!  Poika otti jo muutaman juoksuaskeleen, kun kuuli ääntä Korpelan suunnasta.  Se ei ollut voordi vaan jokin isompi vempele.  Totta tosiaan, mutkan takaa tulla jyryytteli iso kuorma-auto.  Poika epäröi, katsoi taivaalle.  Vielä hän kerkiäisi.  Oikea kuorma-auto oli sentään tapaus!  Ääni voimistui, auto lähestyi, sen lava oli piilossa pöllykän sisällä, tien kova pinta värisi jalkopohjien alla.  Sitten auto hiljensi vauhtiaan, jarrut kirskuivat.  Se pysähtyi aivan hänen kohdalleen.  Lavalta, pölyn keskeltä, loikki alas harmaita hahmoja.
Miehiä kiväärit kourissaan, ryssiä, desantteja, tappavat!
Pois piti päästä, pakoon.  Vikkelät kintut olivat muuttuneet puupökkelöiksi.  Käsivarret huitoivat holtittomasti epätahtiin jalkojen kanssa.  Laukaus ja osuma selkään oli koko ajan puolen sekunnin päässä.  Hän kuuli villin huudon.  Se lähti hänen omasta kurkustaan.  Hän oli juossut ikuisuuden pääsemättä edes mäen puoliväliin.  Jo välähti ja kohta jyrähti, eivät osuneet.  Joku tuli vastaa, asettui hänen eteensä.  Piti kiertää marjapensaiden takaa.  Karviaisen oksa raapaisi naarmun käsivarteen, marjoja tippui maahan.  Vaivoin, ilman pihistessä rinnassa, pojan onnistui selvittää viimeinen jyrkkä kohta ennen portaita sisään.  Ulko-ovi oli auki.  Ihmisten kasvot häilyivät epämääräisinä.  Koira haukkui.

Poika sai voimansa takaisin, avasi vintin oven ja kiipesi raput kuin orava.  Turvassa, elossa, hengissä! 
Pärekatto ropisi sateesta, salamat välähtelivät, ukkonen paukkui.
Äiti huuteli alhaalta, että ne oli vain sotilaita, jotka meni alalähteelle juomaan vettä janoonsa ja nyt nekin kastuu losumäriksi.
Meinasi ne silti ampua, poika mietti, mutta ei saaneet kunnolla sihdattua, hän kun oli niin salamannopea.
Hän katsoi vintin ikkunasta saunalle päin.  Siellä ne kuvalehdet liiskaantuivat kaatosateessa ihan pilalle.
Siitä ei kyllä paljon puhuttaisi.  Lähetti sentään poika sinne pilvien yläpuolelle pienen pyynnön.


                                                              LOPPU