Poika istui ulkorappusille mutustelemaan evääksi nappaamaansa pullasiivua.  Se maistui erilaiselta kuin äidin leipoma.  Siinä oli Sippolan maku ja haju.  Hän ei tiennyt mitään parempaa kuin kylmään maitoon kastettu vehnänen.  Vastalypsetty maito oli pahaa: se maistui ihan lehmälle. 
Ratto tuli rappusille kerjäämään.  Poika käski antaa tassua.  Koira koukkasi jalallaan niin nopeasti, ettei hän kerennyt leikkiin mukaan ja tassun kynnet raapaisivat punaiset juovat paljaaseen polveen.  Ratto sai kuitenkin pullanlopun ja rapsutukset korvan juureen.
-  On se hyvä Ratto.  Haisetkin ihan koiralle.  Hei, kato, haukka tuolla, kato haukka!
Poika osoitti sormella taivaalle usuttaen koiraa haukkumaan.  Se oli opetettu kanavahdiksi ja haukkumaan heti, jos havaitsi haukan varjon liitelevän kanalan lähettyvillä.  Koira alkoi hyppiä ilmaan, kiersi päätään ylös räksyttäen kiivaasti.  Pentti ryntäsi aitasta, juoksi pojan ohi sisälle ja tuli hetken päästä takaisin pienoiskivääri kainalossa.
- Näkikö Ratto kanahaukan?
- Se vaan rupes haukkumaan.  Joku siellä lenti, olisko ollu haukka tahi varis, tuolla navetan takana voimalinjoilla päin.
Pentti lompsi kumisaappaissaan pitkin, miehekkäin harppauksin Raton luo ja kyseli siltä haukasta.  Siitä koira innostui uudelleen.  Molemmat häipyivät navetan taa riihelle ja sähkölinjalle päin.  Koiran terävä räksytys vaimeni vähitellen.  Poikaa nauratti. Kanat navetan edustalla jatkoivat rauhassa kuopimistaan.  Kukko katsoi päältä.  Aurinko lämmitti.  Mukava päivä, poika ajatteli.

Poika odotteli Korpelan poikia käymään naapurista kilometrin päästä.  Seppo oli saman ikäinen, Erkki pari vuotta vanhempi ja melkein jo iso poika, mutta viihtyi mukana, kun sai olla leikin johtaja.  Vielä ei heitä kuulunut; olivat varmaan joutuneet hellapuita tekemään ja ruokavesiä kaivosta kiikuttamaan.  Siinä talossa oli niin paljon lapsia, ettei poika edes tiennyt tarkkaa lukua.  Lapsilauman isä, Pauli, oli Sippolan veljeksistä vanhin.  Poika ihmetteli, että miten Pauli voi olla Samulin, tuon Sippolan isän poika, vaikka näytti melkein yhtä vanhalta.  Laurikin oli aika iäkkään näköinen - ja laiha kuin leppäkeppi.  Posketkin ihan lontossa ja puhui hiljaisella äänellä, ihan kuin äitinsä.

Ajatuksissaan poika oli kuin huomaamatta ajautunut marjapensaiden sisään.  Hän ihmetteli hetken sitä, miten jalat voivat itsestään kuljettaa ihmistä paikasta toiseen tämän itse sitä huomaamatta.  Kai se oli suu, joka käski, päätteli poika ja alkoi kerätä herkullisen punaisia terttuja kämmenkouraansa.
Isä oli neuvonut, että viinimarjat piti kerätä terttuineen päivineen.  Että jos jättää rangat paikoilleen, niin seuraavana kesänä pensas ei tee ollenkaan uusia marjoja. 
Isä oli Nikkarilan metsäkoulussa Pieksämäellä.  Sen ajan he asuivat äidin kanssa Sulkusillalla parin kilometrin päässä.  Jotain sukulaisia hekin olivat ja siellä oli paljon tilaa asua ja äiti teki piikana talon töitä.  Vaikka oli se melkein kuin talon väkeä, kun kerran oli sukua.

Kourakuppi reksuja täynnä poika palasi rapulle.  Pentti tuli takaisin punaisena ja hengästyneenä katsoen epäluuloisena poikaa.
- Oliko se varmasti haukka?
- Ihan varmasti.  Tai saatto se olla kotkakin, semmonen iso varjo.
- Perkele, minä sulle varjot vielä näytän!
Pentti harppoi sisälle tupaan ulko-ovea paiskaten.  Koiraa ei näkynyt.

Särkee tuo Pentti vielä kaikki talon ovet, tuumaili poika ja yritti viheltää koiraa pihaan.


...jatkuu...