Nyt hän oli niin paljon vanhempi, ettei moista enää tekisi.  Tai ainakin osaisi varmistaa, ettei kukaan näkisi.  Varmistaisi, että väki on heinänteossa, navetalla, kirkolla tai nukkumassa.  Sitten voisi kiivetä vaikka Sippolan katolle.  Mihinkähän sieltä näkisi; ties vaikka lossille...
Suomen Kuvalehden vuosikerrat olivat siisteissä pinoissa vintin lattialla päätyseinää vasten.  Päätyjen pienet, pölyn ja hämähäkkien pinttämät ikkunalasit hämärsivät auringon säteet pölyn lävistäviksi viiruiksi.  Ihan kuin siinä enkelitaulussa, jossa enkeli suojaa risasillan yli kulkevia lapsia ja pilvien lomitse tunkeutuu lisää suojaavia säteitä.  Korjaisi nyt joku senkin sillan, poika mietti harmissaan, saisivat enkelitkin välillä levätä.  Eihän ne joka paikkaan kerkiä - Jumalasta puhumattakaan.  Pojan käsivarret menivät kananlihalle ja hennot ihokarvat nousivat pystyyn.  Poikaa alkoi vähän pelottaa.  Hän nappasi kainaloonsa sopivan lehtinipun kiirehtien jyrkille portaille.  Passaisi nyt sitten vähän suojella, poika mutisi puoliääneen taiteillessaan alas. 
Äiti tuli postuassa vastaan.
-  Mitä sinä täällä itseksesi höpäjät ja mihin ne lehet ovat menossa?
-  Pyysin enkeleiltä vähän suojelusta.  Puuhun lukemaan.
Kumma vekara, äiti sanoi perään, rypisti otsaa, naurahti sitten ja meni tupaan.

Onneksi oli papan antama äänetön lupa, poika onnitteli itseään, muuten äiti olisi kyllä käskenyt viedä lehdet takaisin.  Se pappa, jota kaikki sanoivat Sippolan isäksi, oli aika paljon Taivaan isän näköinen, paitsi sillä ei ollut partaa, niinkuin sillä siellä Taivaassa.  Kumpikaan ei paljon puhunut, ainakaan selvinpäin.
Pienessä maistissa Sippolan isä muuttui lempeäksi. Se meni Sippolan äitin lähelle, sanoi tätä Hiljaksi ja lupasi ostaa tupaan uuden puuhellan.  Hilja oli siitä kovin mielissään ja sanoi, että hänelle kyllä vanhakin välttää.  Siihen se asia oli aina jäänyt.  Ei näkynyt uutta hellaa.
Keväällä Sippolan isä oli tiiraillut leikkivää poikaa vähän aikaa kuin arvioiden tämän ymmärryksen tasoa.  Puhunut sitten niinkuin itsekseen, että hänelläkin oli ollut Matti-niminen poika.  Se oli kaatunut sodassa.  Ei se enempää ollut sanonutkaan.
Poika kyllä ymmärsi, että sen kaatuneen Matin oli ryssä ampunut ja nyt se makasi kirkolla sankarihaudassa.  Oli sitten annettu hänelle se ylimääräiseksi jäänyt nimi.  Tuntui vähän pahalta, kun hänellä oli kuolleen miehen nimi, vaikka se oli ollutkin äitin veli.  Poika kuvitteli itsensä sankarimaan mullan sisään.  Aurinko paahtoi kuumana saunapolulla.  Silti häntä paleli.


...jatkuu...