Istuskelin äsken pihassa pimentyneessä illassa kurkkien puiden harvetuvien oksien läpi kohti kuuta.  Ei sitä näkynyt, pilvet olivat sensuurina.  Eikös se hiljaisuuden meri ole jossain siellä.  Oli aika kylmäkin täällä maan pinnalla, joten tulin aika pian sisälle ajatuksena kirjoittaa lämpimikseni.  Tosin en yhtään osannut arvata aihetta.  Otsikoksi laitoin tuon yllä olevan, mutta kouluaineena varmasti saisin ala-arvoisen varustettuna kommentilla "menee pahasti metsään otsikosta".  Mutta jostainhan se teksti on revittävä, kun blogistaniassakin näyttää olevan retretti tänä viikonloppuna.  En tiedä, onko porukka kännihuhhaillut sekopäinä vai kiertäneet metsissä sienien ja puolukoiden perässä ja nyt kotonaan metsästävät hirvikärpäsiä hiuksistaan ja vaatteistaan.  Itse tein reippaan (?) kävelylenkin kylälle ja vei samalla ruman pinon laskuja pankin luukusta toimenpiteitä varten.  Karhut ovat kaikkein kauheimpia otuksia, kun ne löytää omasta postilaatikostaan.  Pelkään niitä enemmän kuin oikeita metsän nalleja, jotka ovat teeveestä nähtyinä ihan mukavia nössiköitä.  Torstainakin käsin ihan omin jaloin kaupassa.  Pyöräkassia perässä vetäessä kotimatkan ylämäet panivat kummasti puhaltamaan. Kesä meni valitettavasti reippaasti autolla liikkuen, milloin oli liian kuuma kävellä, milloin taas satoi tai oli muka kiire.  Tekosyitä löytyy aina - ja se vähäinenkin kunto rapisee.  Lopulta menee jalat alta tällä menolla.  Että otanpa nyt tukevan niskaotteen itsestäni, varsinkin kun syksyn tullen perunamuusi ja läskisoosi rupeaa houkuttamaan.  Koko kesä menikin suht. kevyellä ruokavaliolla.  Saattoi se pari kiloa vaikuttaa - suuntaan tai toiseen.  En ole punninnut, kun en usko puntariin.  Se on aina eri mieltä kuin minä.  En halua seurustella semmoisen kanssa, joka aina väittää vastaan.

Olin taas olevinani töissä viime yönä, eikä minulla ollut annettu minkäänlaista työnkuvaa.  Vaeltelin turhautuneena paikasta toisten työskennellessä kadehdittavan tarmokkaina ja touhukkaina omissa tehtävissään.  Minä piilottelin orpona piruna nurkissa ja yritin olla huomaamaton.  Eikös siihen sitten sattunut yksi firman (nais)omistaja, otti puhutteluun vakavan ja surullisen näköisenä alkaen selittää kuin lapselle, että oli ajatellut alentaa palkkaani, kun noita töitäkään ei ole tullut juuri tehtyä.  Minä vain levittelin käsiäni ja jatkoin toivotonta vaeltelua.

Onneksi pääsin eläkkeelle, ennenkuin tuo uni olisi ollut todellisuutta.  Ainoat painajaiset, joita näen, ovat entisistä työpaikoista ja kesäteatterista, jossa olin mukana muutaman vuoden.  Teatteripainajaisissa unohdan aina replani (sattui kyllä blokkeja oikeastikin), välillä unohtuu sekin, mitä näytelmää ollaan esittämässä ja yleensäkin kaikki on yhtä kaaosta.  Näistä unista on huomattavan helpottavaa herätä, keittää kahvit, istua rauhassa keittiön pöydän ääressä, katsella metsäistä maisemaa ja huoata:  Onneksi ei ole enää töitä eikä harrastuksia!