Istuin päivän hämärässä ulko-oven syvennyksessä, tupakoin ja katselin amppelista roikkuvaa kasvinkuvatusta.  Ensikatsomalla ei mikään kaunis puska.  Tai miten niin ensikatsomalla, näänhän sen kymmeniä kertoja päivässä, mutta oikeasti silmin tarkasteltuna se osoitti yllättäviä piirteitä itsestään.  Se oli kuin hoitamaton hiuspehko, liian pitkä, siivoton, sekaisin vihreätä ja kuolonruskeata.  Ja sitten kuitenkin:  Sieltä seasta kurkkivat pienet ja pirteät orvokinkukat iloisina siitä, että saavat elää harmaata syksyä eikä niitä ole poistettu tarpeettomina kompostiin.

Näinhän saarnastuolista aloitetaan käytännön esimerkillä ja siirrytään sitten taivaallisten ilojen tai helvetin kärsimysten kuvauksiin.  Mutta kun en ole pappi, niin totean vain että ihan kivan näköisiä orvokinkukkia.  Olisi vaan pitänyt siivota vähän niitä rönsyjä.  Mutta mites siivoat, kun toisessa kädessä käryää sätkä.  Pitäisikö sen takia lopettaa tupakointi, häh!  Ei onnistu, kyllä halla hoitaa loputkin  Orvokinkukat vain siinä silmiään siristelivät tupakankäryssä.  Äh, kaikki huomauttelemassa!  Tupakointi on suuri nautinto, jonka eteen saa paljon kärsiä ja kokea syrjintää.  Lisäksi jokahetkinen hengenvaara.  Samanlainen kuin vuorikiipeily ilman turvavarusteita tai hyppy lentokoneesta varusteena vaimon entisen miehen kokoama laskuvarjo.  Onneksi en harrasta laskuvarjohyppelyä eikä vaimolla ole entistä miestä.  Vain tämä melkein loppuunajettu, joka harrastaa omaa extreme-lajiaan ulko-oven syvennyksessä istuen peläten, että taivas tai oman talon katto putoaa niskaan.

Siinä istuessani kaikki aistit valppaina tuli mieleen semmoinen sympaattinen eläin kuin laiskiainen. Ajatteli sen harkitun kaunista liikehdintää viidakon oksistossa ja sen kylmähermoista etenemistä korkeuksiin lujasti luottaen pelkkiin kynsiinsä.  Sitten sellaiselle jalolle, harkitsevalle ja rohkealle luontokappaleelle annetaan solvaava nimi laiskiainen!  Ihan oikeasti samastun siihen kaunisturkkiseen, älykkääseen ja salaa lahjakkaaseen komistukseen.  Kuulisittepa sen laulavan!  Uskon että David Attenborough on kuullut, se kun osaa viidakossakin kuiskia hiljaa ja hiipiä äänettömästi.  Minäkin olen oppinut saman taidon  monina aamuyön tuntien kotiintuloissa, jolloin vaaditaan laiskiaisen harkintakykyä ja pantterin hipsuvarpaita - ja mielellään kotiavainta.

Aionkin perustaa konsultointiyrityksen, jossa ovisyvennyksestäni kerron kaiken varpailla etenemisen tekniikasta ja alan viimeisimmistä tutkimustuloksista.  Kahvin ja muurinpohjalettujen jälkeen osanottajat kiipeilevät pihan leppäpuihin tutorina meidän kissa, jonka kynsitekniikkaa on ihailtu Japanissa saakka.  Ensiavun jälkeen David  toimii perehdyttäjänä mikrofoniin kuiskauksen alkeiskurssilla.

Lopuksi tutustutaan lähimpiin kapakoihin, jossa kurssin isäntä juotetaan känniin ja kannetaan kotiin koko yhteenhitsautuneen ja joukkuehengen valtaaman porukan laulaessa moniäänisesti "Kuningas kulkureiden, salojen, maanteiden, valtias missä kuljenkaan.  Reippaalla riennän miellä, kulkijan kultatiellä, korpehen, jossa elää saa.  Vihree sammal siellä..."

Ja lopuksi feidaus.