Metsäyhtiön miehenä isä oli leimaamassa yhden isännän kanssa tämän metsäpalstaa.  Päivä siinä meni puiden runkojen arvioinnissa ja leimakirveen heiluessa ja alkoi olla jo ehtoopuolta.  Lähtivät  peräkkäin lampsimaan kumisaappaat lonksuen polkua pitkin autoille päin, isä edellä ja isäntä perässä, puhumattomina vain luonnon ääniä kuunnellen.  Hetken päästä Arvo havahtui siihen, että kaikki mittausvälineet ja leimakirveet olivat jääneet isännän kannettaviksi.  Sehän oli vähintäänkin epäkohteliasta.  Luulee pian isäntä hänen olevan mielestään niin suuri herra, ettei suostu edes omia työvälineitään kantamaan.  Arvo pysähtyi, kääntyi isännän puoleen ja tokaisi "tavara mieheen" ojentaen kätensä.  Isäntä melkein törmäsi Arvoon, töksäytti hänkin niille sijoilleen ja ilmiselvästi hämmentyneenä laski työvälineet vierelleen maahan, tarttui Arvon ojennettuun käteen murahtaen "terveppä terve".  Sitten jatkettiiin taas peräperää taivallusta.  Eikä enempää puhuttukaan, paitsi kumpainenkin autoonsa noustessaan kättään huiskautti.

Isä ei iljennyt oikaista selvää väärinkäsitystä.  "Tavara mieheen" oli muuttunut tuulen suhinassa "terve mieheen".  Taisi isäntä pitää leimuukaveriaan vähän hulluna tai ainakin originellina tyyppinä.  "Eikä kovin pahasti metsään mennyt se arvaus", oli isällä tapana lisätä juttunsa päätteeksi.

Ja taas meitä poikia nauratti niin pirusti - ihan oikeasti.  Äitiäkin hytkytti niin, että vesi silmistä tirisi.