Juuri niin märkä, hämärä ja pysähtynyt sunnuntai, kuin syksyllä voi vain olla.  Kissakin vain käväisi ulkona tullen kiireesti takaisin.  Asettui sohvalle viereen, kun katselin formuloita, luin lehteä, join kahvia ja tietysti kissaa piti silittää ja rapsutella leuan alta.  Että oli ihan kädet täynnä töitä.  Saakohan siitä sunnuntaikorvauksen.  Aioin itsekin kaatua pitkäkseni, nutta katti mokoma köllöttelee keskellä sohvaa minun istuessani tässä koneen äärellä enkä raaski kyörätä sitä lattialle.  Saakohan kärsimyksestä sunnuntaikorvauksen.
Tänään neljäksi pitäisi mennä novellikkotapahtumaan, joka on tänä syssynä eka kertaa.  Meitä kokoontuu viidestä seitsemään henkilöä kuukausittain - kesäaika poislukien - toistemme residensseihin (paitsi meidän) lukemaan ääneen kirjoituksiamme, joita sitten kehumme kilpaa.  Ja kyllähän jokaisesta jutusta jotain hyvää löytyy.  Väliin seassa on erinomaisiakin juttuja.  Emme kaiken kaikkiaan ole kovin kriittisiä, kun kyseessä on kuitenkin hauska harrastus.  Pääosaan nousee usein yleinen suunsoitto, kahvi / teetarjoilu ja emännän / isännän luomat herkulliset sämpylät ja muut leipomukset.  Siis sosiaalista aktiviteettia parhaimmillaan, pääsee tällainenkin erakko silloin tällöin hönkimään muutakin kuin oman pesänsä pölyjä.

Nyt on vain niin onnettomasti, että tämä plokittelu on imenyt kaiken kirjoitusenergian, enkä ole k.o. tilaisuuteen saanut luotua yhtään mitään uutta.  Saan varmaan sakinhivutusta tai sitten minulta kielletään kahvi ja leipomukset ja ajetaan häpeällisesti häntä koipien välissä takaisin kotiin.

Tuosta hännästä tulikin mieleen, että voisin tarjota hätävaraksi yhtä aikoja sitten kirjoittamaani satua "Kettulan väki".  Täytyypä kaivella se esiin.  Jos olen sen joskus julkisesti lukenut, ei sitä kuitenkaa kukaan muista ja voin sillä kahvini tienata.  Jos  en juttua löydä, niin sitten näytän muille lappua johon olen kirjoittanut:  Kurkkutulehduksen vuoksi lääkärini sallii ainoastaan nielemisen, juomat ja herkut äkkiä pöytään!