Tulevassa ajassa odottavan Joulun kalenterin ensimmäinen luukku avautuu ihan kohtsillään - joko tiirikan tai raa´an voiman avulla.  Lähestyn tonttumaisesti hissutellen jo etukäteen tissutelleena oranssille maalattua muuria.  Muuten ihan nätti, mutta kokonaisuuden rikkoo lukuisa rivi erilaisia ovia, jotka on merkattu lapsenomaisin numeroin anorrektisestä ykkösestä  mahtipontisen kiemuraiseen numero kahteenkymmeneenneljään.  Lisäksi kaksnelonen on keskellä muuria, maalattu heleän punaiseksi ja on saluunamaisen kaksiosainen ja pari metriä korkea.  Siitä voisi ajaa sisään vaikka troikalla perässään reki heinäkuormineen. Tuota edellistä ei kai saisi vielä tässä vaiheessa kuvailla vaan tyytyä numero ykköseen.  Numero on tosin vetäisty aika huolimattomasti ja maalia säästäen.  Itse ovi on kuin ladon seinästä reväisty hiirten pakoluukku, jota ne käyttävät hädän hetkellä, kun talon kolli vainuaa iltapalaa ja tulee heiniin kaivelemaan.

Kai se tämäkin kiertue on aloitettava vaatimattomasti kuin ison orkesterin pienten tiukujen alkusoitosta päätyen aikanaan finaalissa marskin torvien fanfaareihin ja patarumpujen selkäpiitä värisyttäviin jymähdyksiin. Tekisi mieli siirtyä oikopäätä suurempiin numeroihin, mutta periaatteen ihmisen on oltava myös järjestyksen ystävä - ainakin juhlapuheissa.  Ja onhan tämä joulukuun alku jo pientä juhlaa.  Eikös?  Lunta maassa ainakin siellä missä sitä on, syysmasennukset on kärsitty, flunssat siedetty, lapset peloteltu ilkeillä, ikkunoista kurkistelevilla tontuilla, jotka oikeasti ovat Supon palkkalistoilla, tilit tyhjennetty jo pikkujouluviinoihin pelosta, että Alkon lakon takia kaikki kännisekoilut siirtyvät juhannukseen sekä päätetty aviopuolison kanssa, ettei tänäkään vuonna mennä Linnan juhliin, kun siellä on niin tylsää.  Että ryypätään ja sammutaan ihan vain kotona - ihan rauhassa ja perinteitä kunnioittaen.

Kyyhötän selkä jumissa tarkastellen luukkua, jossa ei ole minkäänlaista ripaa tai kahvaa tai vedintä.  Siihen tehoaa varmaan jokin loitsu tai rukous.  Yritän simsalabimiä ja akrabadabraa ja sama ruotsiksi ja saameksi, mutta luukku vain jollottaa paikallaan.  Olen tietysti äärimmäisen kärsivällinen luonteeltani, kunhan sitä ei koetella varttiminuuttia kauempaa.  Varsinkin tietäessäni, että noin vaatimattoman luukun takana on pakko olla jotain häikäisevää, Koh-i-noor timantti tai alaston nainen, joten potkaisen kohdetta reippaasti kuin poliisisarjoissa ja - auts - luukku romahtaa varpaille ja jo armeijan aikana vaurioitunut oikean jalan isovarvas itkee jälleen. (sensuroitu, piip, sensuroitu, piip.) 

Kestän tämänki koettelemuksen sätkää sytyttämättä ja kurkistan toiveikkaana sisään.  Ja sieltä paljastuu (kultaisen trumpetin fanfaari Jörgen Petersenin ansatsina) - vanha käpy!

Siis siemenensä varistanut, mitääntekemätön vanha käpy.  On sillä sentään ikäänkuin piristävänä yksityiskohtana punainen tonttulakki terävämmässä päässä.  Sehän minua ilahduttaa niin suuresti, että poimin kävyn käteeni ja puhuttelen sitä lainaten erään Tanskan prinssin elämänänmyönteisiä säkeitä.
Käpy ei ole moksiskaan; se vain on.  Ihan samanlainen, kuin kesäinen siili:  kun menee liki, niin se vain on. Tämän mielleyhtymän kautta alan hieman sympatiseeraamaan tuota onnetonta, vanhaa käpyä. Jotenkin sairaalla tavalla samastun siihen.  Ehkä sillä on joku salattu sanoma mukanaan.  Yritän kurkkia se avautuneiden suomujen väleihin, mutta ei siellä ole yhtään mikrofilmiä tai bitin poikastakaan.

Otan sen kumminkin viereeni, kun menen päikkärille.  Siinä unen horteessa tajuan siinä uuden ominaisuuden:  se on aika pisteliäs, vaikkei ole juuri minkään näköinen.  Meistä voi tulla vielä vaikka kaverit.  Voisin rakentaa sille tulitikuista jalat ja naavasta tukan ja piharatamon kukinnasta hännän.

Meillä on edessä hauska kesä - kävyllä ja minulla. Ehkä.