Eipä tarvitse tuijottaa kirjoittamatonta ruutua, kun kirjoittaa vaan jonkun sanan siihen. Siihen on kirjoitettava toinen ja niin edelleen, kunnes romaani on valmis. Niin helppoa se on - luulisin. En vain ole niin pitkää valveillaoloaikaa jaksanut, että tulisi tiiliskivi luotua. Kun välillä nukkuu, niin ajatus katkeaa. Uuden keksimiseen menee puoli päivää, sitten tulee nälkä. Pitää ajatella ruokaa ja sen laittamista. Onneksi tänään syötiin vaimon kanssa eilistä uunilohta ja Ben-sedän riisiä ja hyvää oli edelleen. Lohi oli erikoisen hyvää, kun unohdin eilen ostaa reseptiin kuuluvat asianomaiset tykötarpeet ja jouduin osin säveltämään. Jääkaapista kaivoin päivityksensä ajat sitten ohittaneen ruokakerman loput, kaadoin kunnon lorauksen vuokaan, loput vein harakoille.  Mausteita heitin sekaan mutu-tuntumalla siihen malliin, että jos maistuu kauhealta, niin ovat harakat vain innoissaan ja itse syödään paahtoleipää ja tonnikalaa ja silti nukun kunnon päikkärit päälle.  Vaimo ei osaa päivällä nukkua, on kunnon ihminen eikä hirveästi kolistele kun isäntä nukkuu viattoman päiväunta kissan säestyksellä. Ei kuitenkaan puolta tuntia kauempaa. Lohesta tuli rapeaa ja kivan mausteista, eivätkä harakat saaneet hitustakaan. Nyt en enää muista summassa heitettyjä mausteita, joten seuraava vastaava ateria on jälleen uusi makuseikkailu.

Maanantaina kävin kaupassa ihan jalkapatikassa.  Auton ikkunat olivat jään peitossa, joten mieluummin kävelen tuon parikilometrisen (yhteensä), kuin rupean rapsuttelemaan ikkunoita ja palelluttamaan herkkiä(?) sormiani. Lähtiessäni keli muuttuikin äkkiä lumipyryksi ja tunsin itseni Kekkoseksi (Urho Kaleva), joka tykkäsi lenkkeillä myrryskelissä. Kuvittelin jo olevani seuraava presidentti, kun puskin vastatuulta ja tuiskua päin. Mutta se lakkasikin sitten jo menomatkan puolivälissä. Siinä menivät sitten ne presidenttiunelmatkin. Oikeastaan hyvä juttu, kun vaimo ei kuitenkaan suostuisi edustusrouvaksi: pitäisi käydä kampaajalla ja ehostaa ja kopsutella pitkin parketteja korkeakorkoisilla. Eikä kissakaan suostuisi kotoaan lähtemään. vaikka kaviaaria saisi linnassa joka päivä. Kun kaupan muikut tyydyttävät täysin hänen vaatimattoman makunsa. Kunhan ovat tuoreita.

Kaupan pihassa tapasin tutun miehen, opettajan joka on sen verran reipas mies, että on juossut monta maratoonia ja näytellyt aikoinaan samassa kesäteatterinäytelmässä kuin minäkin. Kysyin siltä, että tulitko suksilla. Katsoi vähän vinosti ja vastasi, että eikun autolla. Viittasin asfaltin pariin lumiläimäreeseen ja arvelin hiihtokelin olevan innokkaalle lenkkeilijälle ihan jo passeli. Ei uskaltanut se enää ihan kohti katsoa, sanoi vaan joo niin ja poistui kiireesti autolleen. Meni tietysti voitelemaan suksiaan - kaiken varalta. Kertoi varmaan kotonaan vaimolleen, että yks säärohveetta ennusti sakiaa lumipyryä.

Veikkaus meni kyllä pieleen.Tullessa oli myötätuuli ja vastamäki, pyöräkassi täynnä linnunruokaa, kissansappuskaa ja vähän meille kahdelle ihmisellekin. Pusakka osottautui liian lämpimäksi, joten sen alla oleva kauluspaita oli perille päästyä hikimärkä. Vaimokin ihmetteli, että noinko lämmin siellä onkin, kun ikkunasta katsoen keli näyttää syksyisen, ellei jopa talvisen raa´alta. Minä oli puolestani pikkuisen leuhka, kun selvisin tästäkin seikkailusta ilman sydänkohtausta. Kuin Odysseus Penelopensa syliin. Tosin emme me sylikkäin menneet - vanhat varikset - mutta silti noin kuvaannollisesti. Eikä siellä kotona ollut edes kosijoita Penelopeani piirittämässä. Tosin ei minullakaan ole jousiasetta, eikä senpuoleen mitään muutakaan. Mitä nyt ruosteinen mora-puukko, jolla pihalla palastelen elukoille ruokaa.

Latasin saman tein ostostavarat omille paikoilleen, kun siinäkin vaimo on vähän hidas ja kyseleväinen - ja minä rauhallisesta mielenlaadustani huolimatta äkkipikainen ja kärsimätön. Mistähän tuollainenkin kertoo, jos asiantuntijalta kysyisi. Enpä kysy, ettei tule vääriä vastauksia äkkiottoiselle, kärsivälliselle miehelle. Kun pihalla on se ruosteinen puukkokin.

Vaihdoin sitten lämpimän oloasuni takaisin ja lähdin ulos viilennykselle ja tupakalle. Kissa lähti mukaan, vaikkei tupakkaa poltakaan. Sitävastoin se kyseli vähän tuliaisten perään. Ei kaupassa maanantaisin muikkuja ole, sanoin sille. Se olikin - sen se tunnusti - päivissä ihan sekaisin tyytyen raksuihin. Siinä sitä minä polttelin ja kissa rouskutteli ja juteltiin niitä näitä. Ei mitään sen kummempaa. Taisi se sanoa, että on isäntä hänen huomionsa mukaan röyhytellyt vähemmän viime aikoina. Minä myönsin asian niin olevan ja lisäsin, että kuka piru sitä tässä kelissä liikaa tupakanpoltosta nauttisi.

Kissakin siitä naukaisi perusasioilleen ja sanoi, ettei hänkään pahemmin iloitse tuulenviimassa kyykistelystä, mutta on silti luonnonmukaisempaa kuin jossain keinohiekassa sisällä nolona päästely.

Siinä rappusilla sitten tumppasin ja jäin odottelemaan, että mennään sisälle samalla ovenavauksella. Kunhan on tarpeekseen kyykistellyt.