Nyt avataan joulukalenterin kymmenes luukku, eilen siis yhdeksäs - vaikka muuta kirjoitinkin. Pitäisikö palkata laskutaitoinen sihteeri, joka kuiskaisi hellästi korvaani kunkin illan oikean numeron. Vähimmäisvaatimuksena kyky luetella numerot 11 - 24 oikeina iltoina oikeassa järjestyksessä. Muuten työn kuva on sangen joustava: vähän töitä, paljon vapaata.

Siis, se luukku auki ja sisältä paljastuu jonkinlainen puinen kapusta. Tarkastelen sitä tarkemmin fikkarin terävässä ja levottomassa valossa. Kohde ikäänkuin puhuttelee minua. Se sanoo: "Hyvää päivää kirvesvartta!"  Noin sanotaan ihmiselle, joka puhuu sitä, mitä sylki suuhun tuo.  Että kohdilleen taisi mennä. Mutta ehkä kuitenkin esineen aikomus on ilmaista olevansa oikeasti kirveen varsi - tai ainakin sen aihio. Toden totta, käteen  otettuna se herättääkin muistoja jostain kaukaa...

Joulukuinen pimeys on pimentänyt pirtin jo iltapäivällä. Isäntä on lopulta sytyttänyt öljylamppuun valkean, säätänyt sydämen palamaan käryämättä ja asettanut lampun keskelle tuvan pöytää niin etteivät tunnottomat pääse sitä kaatamaan. Emäntä laittaa lieden luona kuivattuja herneitä likoamaan isoon kattilaan huomista hernekeittoa varten.  Siitä saa vielä pari lämmitystäkin, niin saa hänkin enemmän aikaa kutomiseen. Olisi vielä tehtävä isännälle jouluksi paksut villasukat kumiteräsaappaiden kanssa pidettäviksi. Se on aika hupa sukille - se isäntä. Kantapäitä saa olla alvariinsa parsimassa ja sieltä saappaista onkimassa narulle kuivamaan.  Kuin ei itse osaa eikä ymmärrä.

Mutta veistää se osaa. Nytkin se istuu tuossa pitkällä penkillä niska kyssässä, pitelee isolla kourallaan koivuista kalikkaa ja vetää siitä lastuja terävällä puukonnysällään. Hyviä uunin sytykkeitä, ne lastut. Syttyvät heti iloisesti palamaan eikä tarvitse perään puhallella naamaansa nokiseksi.  Puolipimeässä se isäntä istuu ja muutenkin jo vähänäköinen. Maamiestä lukiessakin pitää olla kakkulat nenällä. Mutta ei se veistämistään katselekaan, kourallaan hivelee. Niinkuin häntä joskus ennen. Veistää lisää pienen lastunsiivun sieltä, toisen täältä.  Voisi se välillä täältäkin, ei nyt vielä niin vanhoja, miettii emäntä, punastuu omia mietteitään.  Ottaa kutimen esille ja istuu huokaisten keinutuoliin sitä isännän sukkaa kutomaan.

Eikä sitä kudintakaan katsoa tarvitse, vaan silmät heijastavat kesäisiä kuvia kesistä, kun aurinko heinäpellolla kuumana paistoi ja isäntä katsoi heinäkuorman päältä sillä silmällä, että tuosta se tähän taloon aikaansaapa emäntä...