Aikoinaan, kun kotimaisetkin sketsiohjelmat olivat osin hauskojakin, niin teatterin ammattilaiset esittivät sarjaa "Nyhjää tyhjästä" Neil Hardvickin vetämänä.  Silloin taisin nauraa viimeksi, sillä tavalla hervottomasti. Nykyisin naurattaa tosiohjelmien vailla kykyä, rahaa ja intohimoa kasattu formaatti, joka aliarvioi katsojaa niin törkeällä tavalla, että nauru on itkua vailla. Eikä se ihan oikeasti itketäkään, säälittää tekijät jotka saavat kai oikeata rahaakin alkujaan lahjakkaiden sielujensa myymisestä. 

Neil on ollut teeveen paras perisuomalaisen huumorin kertoja Kielipuoli - ohjelmasta lähtien  ja sai Nyhjää tyhjässä se kruunautui hienosti. On siinä ollut repimistä.  Ei ihme, että mies välillä häipyy kaukomaille masennuksesta toipumaan.

Tuli tuo nyhjääminen tyhjästä mieleen johonkin aikaan iltapäivästä.  Heräsin jo ennen seitsemää. Enkä saanut enää unen päästä otetta. Aivan tavatonta. Tästäkö se vanhuus alkaa: köpelehtii vessassa, hakee lehden, keittää kahvit, paahtaa kaksi leipäviipaletta, tonnikalaa päälle, tiputtelee murusia rinnuksille, päästää kissan ulos, ottaa tupakan vieroituslääkkeen, menee vessaan istunnolle Suomen Kuvalehden kanssa, peseskelee itseään joten kuten, päästää kissan takaisin sisälle pikku  pakkasesta,  pimeys jatkuu vaikka maassa on lievästi valaisevaa huurretta,  kissa  valtaa tietokonetuolin ja asettuu siihen  makoisille  nokosille, eikä ilkeä ajaa poiskaan vaikka tekisi mieli avata edes jonkinlainen yhteys maailmaan, asettuu sohvalle pitkäkseen osaamatta edes haaveilla jostain mukavasta, käy katsomassa vaimoa että onko se vielä hengissä kun niin hiljaa makaa, on se ja mitä sitten tekisin?

Nyhjää sitten siinä tyhjästä ja naura makeasti päälle!  Se tietysti hetken ilahduttaa, ettei tarvitse rynnätä tuonne pimeyteen ruokarahoja tienaamaan. Voi ikävystyä kaikessa rauhassa. Ihan kuin uuden aallon ranskalaisissa filmeissä, joissa joutilas yläluokka ikävystyi tyylikkäästi vanhalla sukumaulla kalustetuissa pariisilaiskodeissaan harrastamalla pikantteja irtosuhteita pitäen näin yllä edes jonkinlaista yhteyttä elämään.

Samaa alan minäkin harrastamaan, vedän tk-tuolin sohvan viereen ja rapsutan kissaa korvan takaa. Suhteemme on aika intiimi, se kehrää. Lisämakua antaa tosiasia, että olemme molemmat hyvin maskuliinisia pullistelijoita.  Herkät hetkemme meilläkin on: kissa saattaa nuolaista sormeani. Yleensä kylläkin sen jälkeen, kun olen voidellut voileivät.  Sormista nuuhkimalla kissa muuten tietää tarkkaan, mitä olet tehnyt viimeisen tunnin aikana. Niin että pitää pestä kädet saippualla, jos on sattunut silittämään naapurin kissaa paljaalla kädellä.

Lähes skandaali on., kun puolen päivän jälkeen soi ovikello! Kissakin havahtuu säikähtyneenä kuuntelemaan ja tuijottamaan ulko-ovelle päin.  Tapaus on todella harvinainen, mutta rauhoittelen kissaa.
Siellä on loka-auton kuljettaja, joka kyselee paskakaivon paikkaa. Tilasin auton eilen, kun vessan viemäri rupesi pitämään outoa kurinaa.  Kun kävin ulkona tarkistamassa, niin huomasin jonkun paskoneen lokakaivon täyteen. Oli sinne varmaan valunut sadevesiäkin laimennukseksi, koska en ihan pyörtynyt siitä lemusta.

Sekin tyhjennys osui oikeastaan juuri sopivaan aikaan. Metrisen lumen alta 30 asteen pakkasessa homma olisi vaatinut yli-inhimillisiä ponnisteluja tämän tason tekijältä ja olisi voinut johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin.  Haluan sentaan kuolla - mikäli niin onnettomasti joskus sattuisi käymään - vähän siistimmissä olosuhteissa.

Kumma juttu, vaikka ei mitään tekisikään, niin aina siinä kolmen viiva viiden välillä tulee nälkä, vaikka kuinka aamulla tankkaisi. Sentään tänäänkin valmistauduin jo etukäteen (vaimokin jo vihjaili, että tänäänkin olisi ihan kiva syödä jotain muutakin kuin tonnikalapaahtista), otin broilerin rintapalat jääkaapista lämpenemään, laitoin mausteita luovalla mielellä (ne valmiiksi marinoidut ovat kauhistuksia: kaikki lihallinen maistuu punaiselta samalta mössöltä, yök) ja sopivan odottelun jälkeen uuniin. Nälkään jopa oma laittama maistuu makoisalta, muusin tosin tein puolivalmiista, kun en kärsi kuoria ja muussata perunoita.  Paitsi sitten, kun jouluksi pitää tehdä imelletty perunalaatikko.  Jäi toiseksikin kerraksi.

Niin se päivä kallistui iltaan ihmeen nopeasti. Varsinkin, kun otettiin kissan kanssa kunnon päivärit. Huomiseksi onkin hurjat suunnitelmat: pitää käydä ainakin kaupassa ja vaikka mitä!  Niin että mitäkö? Mistäpä sen etukäteen niin tarkasti tietää!

Ai niin, se luukku. Siellä on se peritty keinutuoli. Tosin se on nukelle tarkoitettu, vihreäksi maalattu ja ihan oikean näköinen vanhan ajan pappatuoli, jossa mummikin voi istua silloin, kun pappa ei ole kotona.

Mutta ainahan se on: rassaamassa jotain siinä keinutellessaan.