Minusta on alkanut tuntua siltä, että tähän vuoteen on jotenkin ujutettu kaksi joulua. Juhannuksesta sen sijaan on ainakin kaksi vuotta, vaikka sen hyvin muistankin. Leppeä kesäilta, niin mukavaa seuraa ettei tarvinnut edes juovuttavia aineita, savusaunaa, uintia, makkaraa ja hyvissä ajoin omalla autolla kotiin siilejä syöttämään ja kissaa silittelemään. Kerkesi siinä vielä nauttimaan parit oluetkin, jotka vaivuttivat lempeään taikayön uneen.
Toisaalta tuntuu, että vastahan se edellinen joulu oli. Kai se sää oli säällinen, lahjoja oli vaihdettu perillisten kanssa jo edellisenä päivänä, jolloin saivat kahvia, kinkkuleipää ja riisipuuroa kätketyllä mantelilla. Aatto oltiin kahdestaan kissa kolmantena, ahdettiin mahamme täyteen ja taas kerran tuntui, että kaiken sen valmistelun jälkeen se juhlan kohokohta jotenkin luiskahti käsistä. Ja lopulta kinkustakin jäi pelkkä luu käteen. Piti ostaa ja paistaa toinen. Sillä tavalla sai joulun tuoksun kokea toisen kerran, sillä oikea joulu tuoksuu kypsyvälle kinkulle, ei piparille.
Tänä vuonna ostanen kinkkurullan, sillä luullinen kinkku on hankala sijoittaa sähköuuniin. Ennen käytin paistopussia eli semmoista läpinäkyvää muovista. Useamman kerran kävi, että kinkkua uunista ottaessani pussi repesi ja valutti runsaat ja kuumat rasvansa pellin laidan yli jaloille ja lattialle. Siinä vaiheessa tonttu ikkunan takaa häippäsi pukille kantelemaan, että sille kiroilevalle kinkunpaistajalle ei sitten muuta lahjaa kuin kuonokoppa, oli se niin äkäinen.
Opin sittemmin paistamaan kinkun ilman hienoja suojapusseja, ihan paljaaltaan, kärsivällisesti miedolla lämmöllä. Eikä tule paljon rasvaa ja liha on herkullisen mureaa. Saapa nähdä, riittääkö kaksi kinkkua tänä jouluna. Nyt jo kuola valuu suupielistä ja tunnen nenässäni tutun tuoksun. Eikä se elopaino siitä lihasta lisäänny, vaan niistä suklaan ahmimisista. Tänä vuonna ei kyllä suklaata osteta. Ei pitänyt viime vuonnakaan. Niitä vain kertyi ihan ite eistään.

Mitähän siellä aamun kalenterissa tällä kertaa - toivottovasti ei suklaata. Tai jos on, niin eihän sitä tietenkään voi roskikseenkaan heittää luontoa pilaamaan. Vaikka minun sisäinen luontoni onkin jo valmiiksi ihan pilalla - ilmeisesti geeneissä. Kun kuopuskin saattaa herätä keskellä yötä ja kaivaa jääkaapista suklaalevyn ja tuhoaa sen. Eikä ole läski, kuten ei esikoinenkaan, jolla tulee myös aika ajoin suklaansyöntikohtauksia. Vaimo oli odotusaikoinaan Geisha-riippuvainen, saattaa nykyisin ohimennen maistaa palasen, kun sellaista tyrkytän kunnon addiktin tavoin. Se onkin sitten olemukseltaan semmoinen, ettei kovaan tuuleen uskalla edes viedä.
Niin. Avaan luukun varovasti. Jaaha, useita rasioita, levyjä ja muita rakennustarvikkeita, kuten vihreitä kuulia hiekoitukseen ja rännien koristukseen, suklaajuomaa kattopahvin tervaukseen, vatkattua kermaa lumen tekoon - ja lisää suklaata piha-alueen koristeluun.

Että semmoisia pienoismalleja pitäisi rakentaa. Tekemättä taitaa jäädä tälläkin kertaa, kun se hävikki on niin karmean suuri.