Asia on nyt niin, että tässä on ryhdyttävä radikaaleihin toimiin tässä mustan lumen maassa. Marssin syvästi tuohtuneena vallitsevasta ilmanalasta seuraavalle luukulle ja repäisen sen karhunvoimillani auki vähät välittäen riippulukoista ja muista salaisuuden kätkeneistä esteistä. Avainkin olisi löytynyt housujen vasemmasta sivutaskusta, mutta kiihkoissani riisuin nekin - vanhasta tottumuksesta. Siellä ne roikkuvat räystään reunalla ja sinne saavat jäädäkin, jos en saa haluamaani: se on pakko!  Muu ei auta tähän kaamosahdistukseen. Vain se voi saada raivokkaan himoni asettumaan ja asettumaan sohvalleni nauttimaan sen antamasta euforiasta ja tyydytyksen tunteesta.  Saatan jo tuentea sen maun suussani kieleni lipoessa sen samettista, syntistä pintaa. Viis seurauksista! Tahdon vain sitä. Himoitsen sitä niinkuin ei koskaan ennen!

Silmät himon kyynelissä haron käsilläni sisustaa. Hallelujaa, sitä on siellä niin, etteivät käteni riitä! Niin paljon, niin runsaana. Puristan saaliini syliini ja kiiruhdan sisään  ja vaivun pitkään ja raivoisaan - ja lopulta rauhalliseen ja kaiken täyttävään nautintoon.

Että voikin suklaa olla taivaallisen hyvää. Etenkin pimeänä, sateisena joulukuun yönä, kun ei ole mitään muuta tekemistä ja masentaa silleen sopivasti että mielen täyttää suklaan himo. Se on yksinkertaisesti pakko tyydyttää.

Onneksi sitä oli juuri tänä iltana siinä joulukalenterissa runsain määrin. (Piti olla yhdeksäs luukku, mutta oli sielläki suklaata.)