Keli on häiriintynyt, sillä maa on kalvennut. Kohta ei vihreätä näe edes kuusen oksilla. Vain yksinäinen orava kiitää akrobaattina vilistäen  niin, ettei ihmissilmä mukana pysy vaan tipahtaa hangen sisään piiloon. Sen etsimiseen tarvittaisiin piilolinssi, mutta apuna on vain Tiimarin viiden euron lukulasit. Joilla taas ei kinkereillä pärjäisi lukumieskään, jonka niminen oli aikoinaan Toivakan kirkkoherra-vainaa. Silloin se oli vielä elossa, kun se vaimon Liisaksi kastoi. Tosin se Liisa oli silloin vielä kovin pieni - en itsekään ollut vielä edes syntynyt - niin että se tuli vaimoksi vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Oli sillä silloin jo mittaa reilusti yli puolentoista halon verran, painoakin enemmän kuin tuoreellakaan halolla tuppaa olemaan. Vähentynyt se on entisestään tänä päivänä, vaikka sitä olen syöttää yrittänyt. Mutta eilenkin jätti osan muusista ja uunipossusta syömättä, vaikka ihan hyvää oli. No, annoskin oli hyvänlainen. Taitaa olla parempi, etten lue tätä kirjoitusta Liisalle itselleen; lyö pian sillä halolla päähän. Kuka sitä sitten syöttää. Ja kissaa. Kunnan jauhoistako se leipä sitten tehtäisiin, niinkuin Päätalon Kalle kirjassaan kertoo. Yksi kaveri oli ollut aikoinaan asfalttitöissä Tampereen suunnalla, nääs. Olivat sitten viikon verran vetäneet pikimattoa sinne Päätalon talon lähistölle. Kalle oli käynyt joka päivä katsomassa sitä työn touhua, kun itsekin oli aina ollut ahne työlle. Supliikkimiehenä tämä Yrjö oli heittäytynyt juttusille Kallen kanssa. Yrjöllähän sitä piisasi ja piisaa edelleen, ja kun tietää Kallen ahneuden kuunnella hyviä juttuja, niin luulisin siinä useammankin kahvitauon menneen pitkäksi. Olivat vielä jälkeenpäin korttejakin toisilleen lähetelleet.

Tämän päivän vuodatus oli sitten tällä kertaa tässä.  Kirjoitellaan ja kommentoidaan taas, vaikkei mitään asiallista asiaa olisikaan. Näin se on paljon hauskempaa, kun tuo maisemakin on valaistunut ja oravakin on niin iloinen. (Laudalla olisi pähkinänmuruja.)