Ei tapahdu paljon mitään. Ilma seisoo paikallaan, kissa makaa tuolissaan, vaimo syö ohraleipää.

Kävin kaupassa. Alkumatka meni ihan hyvin. En edes liukastunut enkä katkaissut jalkaa / kättä. Sitten siinä ysitien kohdalla iso rekka ajoi ylitseni. En kerennyt laskemaan sen pyörien määrää, mutta aika monta niitä oli äänestä päätellen. Jyrinä oli melkoinen ja kesti hetken aikaa jälkikaikuineen siinä alikulkukäytävällä kuunnellessani. Käytävän betonikatto oli huurteinen. Siitä tuli mieleen, että miksen koskaan käy huurteisella kauppareissullani. Kun ravintolakin on samassa talossa kuin kauppa. Se on vain ratkaisematon ongelma, että kävisinkö meno- vai tulomatkalla. Menomatkan huurteilu voisi unohduttaa koko kauppa-asian ja olisi noloa huojua kotiin kassi tyhjyyttään kolkaten. Tulomatkan poikkeilu taas voisi aiheuttaa einestavaroiden viimeisen myyntipäivän ohimenon muikkuineen päivineen. Asiaa pitää vielä tutkia.

Siinä entisen teletalon kohdalla vastaan liihotteli joukko Suomen missifinalisteja. Heillä kaikilla oli yllään samanlaiset soopeliturkit. Saman näköisiäkin olivat, kun he kukin vuorollaan kohdallani leväyttivät turkkinsa auki. Ei siellä alla ollut mitään, mitä nyt parin neitosen sääret kananlihalla. Niistä nyt ei mustikaan juuri olisi kostunut. Jatkoin matkaani, vaikka he joukolla kerjäsivät mukaansa - lämmikkeeksi. Minulla oli sentään tärkeämpääkin tekemistä: kissalle niitä muikkuja.

Ylittäessäni siltaa - sitä vanhempaa - se romahti alla lirisevään jokeen. Oli jo aikakin, vanha mikä vanha. En nyt tarkoita itseäni, vaan sitä siltaa. Joka oli työnsä tehnyt ja alkoi heti täyttää uutta tehtäväänsä: sujuvasti se ryhtyi padoksi. Pian saammekin tänne oman sähkön tuotannon ja Fortum saa kerätä sähköjohtonsa rullalle ja painua huit hittoon täältä rokottamasta muutenkin köyhiä meitä. Ettäkö miten minulle kävi? Tyhmiä kysytte, jos minulle olisi jotenkin käynyt, niin en nyt tässä istuisi kirjoittamassa, vaan paikallisessa kukkakaupassa valitsemassa itselleni arkkua.

En siis mennyt kukkakauppaan vaan ruokakauppaan. Siellä menikin tovi, kun sattuivat kaikki tutut juttupäälle. Yhdenkin kanssa puhuttiin pitkään 50-luvun jatsimusiikista. Se oli asiantuntija, minä kuuntelija - tälläkin kertaa. Toisen tutun kanssa puhuttiin naisista; sen verran kuin muistettiin ja vähän enemmänkin. Naisasioissa kun on vanha tottumus liioitella puolin ja toisin. Molempi puoli parempi - muistaakseni.

Kotimatka oli menomatkaa vieläkin hiljaisempi. Menin sen uudemman sillan kautta, kun se ei ollut vielä romahtanut. Siinä oli kuparilaatta, jossa rakennusvuosi -71. Taisi olla niitä Caesarin aikoja. Se taisi olla joku tie- ja siltainsinööri. Rakensi teitä ja siltoja ympäri Galliaa ja Britannicumia. Asterix sillä oli kumminkin työnjohtajana ja Obelix perusti tänne tuon kivenjalostustehtaan, joka toimii vieläkin. Johtajana O:n pojanpojanpojan jne poika. Paljon on vieläkin samaa näköä.

Alitin ysitien samaa reittiä kuin mennessä. Tällä kertaa ainoastaan muutama henkilöauto ajoi ylitseni. Ei sattunut yhtään, mutta hiki oli noussut pintaan. Ja hengästytti, niin että mäen päälle piti taas jäädä ihailemaan maisemaa. Vedet silmissä sitä katselin: armas kotimaani! Räntä läiski suoraan päin kasvojani.

Penelopeni odotti jo ulko-ovella. Hän oli selvästi nälkäinen naaras. Leikattu koiraskissa oli kuitenkin vielä nälkäisempi: se vaati muikut heti esille. Ja sai kanssa! Penelope tyytyi epämääräisiin lupauksiin, ehkä sitten myöhemmin, kun olen saanut kassini tyhjennettyä.