Päivä on kulunut alakulon merkeissä. Poikieni ala-asteen opettaja, ikämiesten lentopallojoukkueen pelikaverini takavuosilta, monipuolinen vanhan jatsin pianisti ja basisti, armoitettu jutunkertoja, yhdistysaktivisti ja paljon muuta - oli siirtynyt taivaalliseen jatsibändiin.
En koskaan käynyt hänen kotonaan, eikä hän meillä. Mutta aina 70-luvun puolivälistä polkumme kohtasivat milloin missäkin merkeissä, koulu, urheilu, musiikki... Viime vuosina, jos ei muuten, niin usein kauppareissuilla. Hän puhutteli minua hieman ironisesti - pilke silmäkulmassa - hra Taiteilijaksi; ja minä häntä vastaavasti hra Maestroksi. Sitten siinä tiellä tai kaupassa seistiin nokattain ja puhuttiin mukavia. Tai hänellähän ne mukavat jutut olivat 50-luvun aikaisista jatsilegendoista aina tämän päivän paikallisiin keikkoihin syntymäpäiväjuhlissa, vanhainkodeissa, milloin mihinkin. Viimeisen kerran tavatessamme juttelimme - kuinkas ollakaan - musiikista (josta en itse paljon ymmärrä, mutta kuuntelen sujuvasti) paikallisen pankin edustalla. Sää oli keväisen leppeä, kummallakaan eläkeläisellä ei ollut mitään kiirettä ja juttua riitti varmaan kolmen vartin verran. Sitten Riston oli mentävä pankkiin, kun sillä oli sulkemisaika lähellä. Seuraavaa tiistaita ei hänelle enää tullut...

Menin kauppaan ja tulin kaupasta. Eikä Risto enää ikinä moikkaisi: No mitä Taiteilija!
Niin surullista. Askel tuntui kovin raskaalta, pyöräkassikin painoi, pimeys alkoi piirittää. Sitten katulamput hiljalleen syttyivät. Yksi Lauri tuli vastaan kysyen jotain. En muista mitä.