(edellinen osa 7.2.08)

Sade hellitti vähitellen. Karjunpää hiljensi auton nopeuden kuuteenkymppiin ja veivasi sivuikkunaa raolleen. Operettirevitys oli huurruttanut ikkunat eikä hän tuntenut kyläpahasta kovinkaan hyvin. Siellä kun ei juurikaan rikollista ainesta majaillut. Jos joku yritti, niin kylän ukkokaarti kävi porukalla suosittamassa tyypille avaramielisempiä maisemia, tai muuten... Eikä täällä ollut oikeita kapakoitakaan. Paremmin Karjunpää tunsi Jyväskylän Kauppakadun ja sen lukuisat kulttuuripaikat. Etenkin Yläruutin ja Vakiopaineen, jossa hän oli saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen laulavana julkipoliisina. Moni siitä vinoili, virkaveljetkin. Karjunpäätä se harmitti, sillä olihan hän sentään oikea bassostemmalaulaja ja kirkkokuoron kantavia ääniä sekä sen johtokunnan varajäsen jo parinkymmenen vuoden ajan. Varsinaiseksi jäseneksi hänet julistettaisiin todennäköisesti vasta omissa hautajaisissaan. Olivat ne varsinaiset jäsenet niin pirun hitaita kuolemaan.
Kerran hän oli kokeeksi ilmoittanutkin kuoron vuosikokouksessa eroavansa varajäsenyydestä. Ilmoitus oli häkellyttänyt kokouksen puheenjohtajan niin, että oli kopauttanut nuijallaan seurakunnan omistaman kauniin kahvikupin rikki. Eikä emäntä ollut suostunut kattamaan uutta. Kaunis pellavaliinakin oli tahraantunut ja puheenjohtajan vaimo oli nykäissyt se kainaloonsa ja sanonut ääni väristen, että meillä kyllä pestään se mikä liataankin. Kokousväkikin oli vetänyt yhtenä kuorona henkeään ja saman tien muutama huonokuuloisempi oli aloittanut virren `joutukaa sielut on aikanne kallis`.
Varttitunnin järjestäytymistauon jälkeen puheenjohtaja ilmoitti arvovaltaisesti liinattoman pöydän ääressä muijaansa hermostuneesti vilkuillen ja nuijaansa hipelöiden, että kukaan ei ollut koskaan eikä varsinkaan ikinä eronnut semmoisesta luottamustoimesta verraten - joidenkin mielestä hieman ontuvasti - Karjunpään asemaa paavin erottamattomuuteen. Että vaikka olisi sitten kuinka seniili tahansa. Eikä Karjunpää voinut vedota myöskään mielenvikaisuuteen, vaikka aika läheltä liippasikin, joskaan lääketieteellistä näyttöä ei ollut.
Susiluoto oli lyötynä ja nolona pyydellyt anteeksi ajattelemattomuuttaan ja tuhmuuttaan. Kun kaikki oli valittu edelleen luottamustoimiinsa, päätettiin kokous ja kanttori oli lähtenyt Karjunpään seuraksi ulos tupakalla seurakuntatalon nurkan taakse. Naisväki oli katsonut paheksuvasti ja Karjunpää kuuli toisen korvaan kuiskatun suhauksen ´se kuulemma ryyppääkin´. Kanttori oli sanonut, että laula sinä Ilmari vaan edelleen kirkossakin, vaikka kapakassa yleisökin on hauskempaa ja taputtavat ja tarjoavat kierroksia. Sitten he olivat nauraneet käheästi kuin alan miehet ja puhaltaneet pitkiä, nautinnollisia savukiemuroita suistaan. Ja vielä rykineet päälle päätteeksi. Hetken olivat sitten hiljentyneet ihastelemaan kirkonmäeltä avautuvaa hopean kimalteista Päijänteen selkää, joka vilkkui punaruskeiden honganrunkojen takaa.

Susiluoto havahdutti Karjunpään ajatuksistaan osoittelemalla sormellaan vasemmalle. Karjunpää löi hihnat kiinni. Takana ohitusta kärkkynyt tila-auto töräytti vihaisesti koukatessaan ohi melkein kylkeä hipoen. Karjunpää kirosi perässään himoavia homoja, vaihtoi pakille peruuttaen parikymmentä metriä ja kääntyi yksikerroksisen, pitkänomaisen omakotitalon pihaan.

jatkuu kuukauden kuluttua