Sain eilen korvat täyteen musiikkia. Aamulla tyyny oli ulos valuneesta nuotistosta aivan risukkoinen. Nuotit menivat korvasta sisään ihan nätisti ilman riitasointuja, mutta tulivat sitten ulos kuin kevätpuro vuorilta aiheuttaen levotonta käännellehtimistä. Ja putsasi samalla korvakäytävät vanhasta musiikinrojusta.

Mukaan kutsuttuina menimme, molemmat pojat ja minäkin, Palokan upeaan pelimannitaloon kuuntelemaan serkkujan konserttia. Tuolta äidinpuolelta on suvussa semmoinen vika, että lähes kaikki ovat musiikillisesti vähintäänkin lahjakkaita. Soittavat, säveltävät, laulavat ja mitä kaikkea! Itseni lasken siinä suhteessa hyvinkin sivulliseksi, koska olen puoiliksi isän sukua, joka piti laulua ja yleensäkin musisointia höpöhommana ja maailmanlopun enteenä estäen ihmistä kehittymästä kunnon halonhakkaajaksi ja päässälaskijaksi.
Eli siinä suhteessa tipahdin molempien sukujen reuna-alueelle jääden sinne hoohailemaan ja ihmettelemään sitä, että jotkut ne osaa sitä ja sun tätäkin.
Tosin sain kerran aidon sanallisen kunniamerkin. Olimme takavuosina tätini synttärikekkereissä. Kahvin ja kakuttelun jälkeen ilta kääntyi musiikilliseen hetkeen. Tädillä on aivan upea sopraano (äänialasta on vain oma arvaukseni) ja kun juhlassa oli kitaroineen (vaikka olikin huippuviulisti) enoni (eikös äidin veli olekin eno?), niin lauluksihan se meni. Vaikka oltiin kaikki ihan selvinpäin. Niin, olihan siellä vielä tädin aikuisia pentujakin. Kuinka ollakaan, hekin osasivat laulaa ja soittaa ja vaikka mitä. Niinpä uskalsin itsekin yhteislauluun sekaantua omalla yhden oktaavin bassollani. Olavi-eno säesti hiljalleen, kuunteli, oli laulun loputtua hetken hiljaa ja loihe sitten lausumaan: "Matti hei, sinähän osaat laulaa!"
Se oli muusikolta, jolla oli sentään absoluuttinen sävelkorva, melkoinen tunnustus. Tajusin sentään, ettei se lausunto minua oikeiden musiikki-ihmisten joukkoon nostanut, mutta silti... Hän kelpuutti minut selvästi sieltä isänpuoleisen suvun sävelkorvattomista oman sukunsa ulkojäseneksi.
Traaginen puoli asiassa oli se, että Olavi kuoli seuraavana päivänä. Ilmeisesti musiikkisuvun vainajat kostivat harkitsemattoman lausuman.

Niin, istuttiin poikien kanssa Palokka-salin takarivissä ja kuunneltiin korvat höröllä serkkukavalkaadia. Reilun kahden tunnin ohjelmaan sisältyi pelimannimusiikkia (ryhmässä soitti toki muitakin kuin sukulaisia), laulua sekä yhteisesti että sooloina (mukana myös tenavatähti metriä pitempänä), riemullinen karjankutsumisesitys bluesvaikutteineen, Erkki-serkun juurevan hauskaa spiikkiä ja muisteloita mm. Pauli-isästään, joka oli lapsilaumalleen ankara pedakogi ja itsekin taitava pelimanni. Ja vaikka mitä hauskaa ja ihmeteltävää.
Itsekin innostuin illasta sen verran paljon, että taidan etsiä kitarastani sen neljännen soinnun. Kun nyt muistaisin, että minkä kirjan välissä se olikaan. Voisin sitten seuraavassa sukukokouksessa puhua asiantuntevasti vaikka kitaransoiton merkityksestä hiipuvan vanhuksen elämän illan hallinnassa. Ja voisin laulaa, että Isontalon Antti ja Rannanjärvi... Eikös se ole niitä Sipiliuksen parhaimpia?