Tällä kelillähän kissa ei juuri sisätiloissa viihdy.  Eilenkin kävin vielä puolilta yön vilkuilemassa, josko se kumminkin olisi oven takana.  Kun vaimokin aina valittaa, että pakkohan se kissa on sisälle saada, ettei palellu.  Hah! sanon minä ja menen vislaamaan. 
Kesäyöt alkavat olla mystisen hämäränvalkeita ja jotenkin kuulakkaita.  Katselin ja ihastelin ja jäin kuuntelemaan.  Jossain mourusi kissa apua anovalla äänellä.  Useaan kertaan.  Ei kyllä kuulostanut Kulkurilta. Kissani tuntien arvelin sillä silti olevan osuutta asiaan.  Lähdin lampsimaan lipposillani ääntä kohti.  Onneksi ei tarvinnut metsään poiketa, vaan mourunta oli kuulunut  tienkulun suunnasta. Naapurin juuresmaan laidalla könöttikin kaksi kissaa: kokovalkoinen katti ja mustanpuhuva kolli.  Värityskin kertoi tilanteen kuin Disneyn animaatiossa.  Valkoinen oli viaton ja maahan alistettu uhri ja musta oli röyhkeä ja väkivaltainen ahdistelija. Musta kolli eli Kulkuri tuijotti valkeaa ja viatonta uhkaavasti puolen metrin päästä.  Hyppäsin (oikeasti könysin) tieltä ojan yli pellon puolelle ja komensin Kulkuria: "Paikka!" 
Valkea madonna käytti tilannetta hyväkseen ja livahti karkuun pensaikon suojaan.  Kulkuri aikoi sutena perään, mutta tiukka  "paikka" - toisto sai sen tottelemaan ja laskemaan maavaransa.  Otin sen syliini. Sen verran oli Darth Vaderissa vielä virtaa, että sähähti karanneen katin perään.  Lienee suomeksi tarkoittanut, että tämä ei suinkaan pääty tähän.
Kannoin mustan sankarin kotiin.  Tien irtokivet tuntuivat ikävän teräviltä ohuiden lipposten läpi, hengityskin alkoi tihentyä painavaa kissaa kantaessa, vaikka se hoikassa kunnossa onkin.  Mutta minä en. Matka kotiin tuntui paljon pidemmältä kuin se viisikymmentä metriä.  Kissa oli hiljaa, mutta vartalo selvästi adrenaliinin hyökyaallossa. En sanonut mitään, eikä kissakaan.
Ulko-ovikin oli jäänyt auki.  Vaimo ihmetteli, että mikä siellä nyt oli?  Viittasin vain huohottavaan rintaani, että siellä on menossa vähintaan pahemman laatuinen sydänkohtaus ja takykardia ja läppävika sekä kammiovärinä että odota ihan pieni hetki että kuolen ensin ja selitän sitten.  Kissa peseskeli itseään kaikessa rauhassa keskellä olohuoneen lattiaa.  Eihän sillä hätää ollut, kun oli saanut ilmaisen kyydin kotiin.  Seuraavalla kerralla kissa saa kantaa minut, niin tietääpähän!
Sain sentään lopulta omankin hekeni kulkemaan.  Kissa kävi vielä vesikupilla ja halusi sitten ulos.  Sanoi lähtevänsä reviiriämme vartioimaan, kun siellä liikkuu kaikenlaisia outoja kulkijoita: napakettuja ja jääkarhuja ja sen semmoisia valkoturkkisia susia.  Että meidän turvallisuutemme takia se tätä mäkeä suojelee, vaikka palkkiona onkin joitain kurjia raksuja.  Muikkuja joskus jouluna ja juhannuksena, jos silloinkaan.
Pakkohan se oli päästää.  On se sentään reipas kolli leikattunakin - ja ikäisekseen. Reippaasti se lähtikin kohti äskeistä taistelutannerta.
En jäänyt kuuntelemaan.  Tuskinpa se valkoinenkaan osapuoli.


Sunnuntai-iltana:

Kissa makasi pihapolulla oikosenaan ja puoliunessa.  Tuli siihen heinikosta siili tohkeissaan iltaruualle, mutta likinäköisenä törmäsi kissan takapuoleen.  Kissa siitä säikähti, pomppasi korkealle ilmassa kohti törmäilijää kiepahtaen.  Tajusi sitten, että se oli niitä idiootti-siilejä ja tassutteli toisaalle.  Siili mietti hetken ja kääntyi sitten takaisin heinikkoon yrittääkseen hetken päästä uudelleen.
Ja me vaimon kanssa naurettiin niin.  Hulluilla on halvat huvit, sanovat ne viisaat.