Yössä on aina jotain taikaa.  Siksi kai olenkin jonkin sortin huuhkaja, vaikka en huhuilekaan.  Mieluummin kuuntelen hiljaisuutta, edes radiota en kuuntele.  Nykyisin eetterissä on liikaa musiikkia, turuilla ja toreilla on jos jonkinlaista trubaduuria.  Vuosia sitten kylällä soitteli papparainen, joka rompotti hanuriaan hyvin omintakeisella tyylillään, joskus kuollut västäräkki kiinnitettynä lerppahattuunsa muistaen toivottaa vastaantulijoille gudaa.  Se oli ruotsia, oli oppinut ruottin metsissä puita poikki sahatessaan.  Teki sinne laivamatkoja myöhemminkin hanurinsa kanssa.  Kerran muutamat nuorehkot laivamatkalaiset olivat suivaantuneet hanuristimme romppatyyliin ja viskanneet soittopelin laidan yli meren syliin.  Mutta kaupoistahan saa aina uusia.  Mies asui kunnan kustantamassa parakissa metsän varjoissa.  Ikkunaverhot hän oli ripustanut ulkopuolelle, etteivät ne tummuisi tupakan ja kaminan sauhuista.  Siisti mies!  Mielellään hän pummasi tupakkaa - ihan vain sananvaihdon avaukseksi.  Jos ei askia mukaan sattunut, niin hän kaiveli omia taskujaan sanoen, että kyllä täältä löytyy - ja tarjosi ruttuista vihreää norttia.
Sinne taivaan portille hänkin sitten siirtyi Pyhää Pietaria ilahduttamaan muistaakseni 80-luvun lopulla.  Hänen muistokseen lauloin yhtenä kesänä kesäteatterin esityksissä Ontuvaa Erikssonia:  On kuollut ontuva Eriksson ja moni on hyvillään.  Ei enää puistojen reunoille hän laahusta kerjäämään...