Kaikki oikeat omakotitalot ovat myös kaikenlaisten ötököiden, mönkijöiden, surraajien ja vilistäjien koti.  Hyvässä lykyssä sekaan mahtuu muutama ihminenkin.  Luin esikoisen uudesta sunnuntaiharrastuksesta: hän pyydystää hiiriä nakilla.  Onkin parempi harrastus kuin votka raitilla. No, ei se sellaista ole harrastanutkaan kovin usein, kun siitä tulee pää kipeäksi.  Tietysti kunnon kissa olisi hiiriongelman ratkaisu, mutta esikoisen tapauksessa joutuisi koko perhe muualla allergianuhaansa niiskuttamaan.  Ai niin, onhan esikoisen esikoisella gerbiilejä.  Ja ainakin viimeksi käydessäni ne olivat karvapeitteisiä.

Muuttaessamma tunnetun historian alkuaikoina nykyiseen kotiimme, emme osanneet ajatellakaan, että saisimme hiirulaisalivuokralaisia.  Syksyn viiletessä yhden nurkan kolosta (jo valmiiksi vanha talo) hipsi iltahämärissä pikkuinen, sympaattisen näköinen harmaa hiiri.  Eikä se ollut ihan tavallinen tallaaja - ei, ei sillä ollut taikasauvaa eikä kolmea toivomusta toteutusvalmiina, eikä se osannut edes puhua.  Vaan se oli takajalkainen.  Siis kaksi tavallista takajalkaa, mutta etukäpälien tilalla vain tyngät.  Ilmeisesti syntymävika.   Muuten se vaikutti terveeltä ja uteliaalta.  Selvä thalidomiditapaus.  Tämän puutteensa vuosi se ei osannut kiivetä.  Työnnä sitten semmoiselle ensimmäiseksi juustopala a´la hiirenloukku. 
Eihän se mikään suursyömäri ollut, eikä silloin ensimmäisenä kesänä tainneet siilitkään rasittaa rahapussia.  Talvi meni rattoisasti hiiren hauskaa kipittelyä seuraten sen käydessä aika rohkeaksi seurassamme.  Toimitteli omia asioitaan, papanatkin oli helppo siivota sen ruokakupin läheisyydestä.  Poikia  kieltelimme sen onnettoman  päälle astumasta.  Eivät kovin kauan kotilattioita tallanneetkaan, ne pojat, vaan muuttelivat pikku hiljaa omia elämiään jatkamaan.  Saivat lopultakin tarpeekseen omituisista vanhemmistaan, kaiken huippuna se vammainen elättihiiri.

Talvi meni, kevät oli aluillaan.  Eräänä aamuna kahvitellessamme hiiri tuli kolostaan, mutta ei mennytkään ruokakupilleen, vaan tuli eteeni, pysähtyi siihen paikalleen.  Tuijotti minua vähän aikaa, kääntyi sitten ja poistui hiljaa koloonsa.  Eikä se enää palannut.  Se kävi varmaan kiittämässä ja hyvästelemässä.  Kaunis kesä antimineen odotti pientä, vammaista hiirulaista.  Tunsimme vaimon kanssa, ettei tuolla turvapaikan myöntämisellä sentään vielä taivasosuutta lunastanut, mutta sinne päin kumminkin.

Kesä tuli ja meni ja tietysti seuraava syksykin, emmekä edes aavistaneet...
Mutta siitä enemmän huomenna.