edellinen osa 9.4.08

Aiemmat tapahtumat.
Vanhempi konstaapeli Susiluoto ja vielä vanhempi konstaapeli Ilmari Otonpoika Karjunpää ovat saaneet ilmoituksen sivukylällä sattuneesta mahdollisesta henkirikoksesta.  Saavuttuaan paikalla tyypillisessä kotimaan säässä arvon poliisimiehet tapaavat kirjavan joukon uteliaita kyläläisiä, mutta oletettu vainaja (helsinkiläinen kesäteatteriohjaaja Leimanni) ei ole paikalla, vaan silminnäkijätodistusten mukaan on puukotettu noudettu ambulanssilla, joka on suunnannut Joutsaan päin.
Luonnollisesti tutkinnasta päävastuun kantava Ilmari Karjunpää tästä hermostuu, etenkin, kun hän samaan aikaan tuskittelee tupakoinnin lopettamisen kanssa.  Väkijoukko hajaantuu, kun ei mitään enää tapahdu ja poliisikaksikkokin lähtee ajamaan  paikalliseen kuppilaan sen kantajoukkoa haastattelemaan.  Josko siellä tiedettäisiin jotakin.  Karjunpää vetää vainua kuin vanha, luppakorva ajokoira:  palaako jossain - ja jos palaa, niin missä ja mikä?

OSA 6
Parransänkinen mies nojaa majapaikkansa huteraan pöytään ja tiirailee ulos neliruutuisesta ikkunasta  sateisen harmaaseen aamuun.  Vinoon vinksahtaneen laiturin vieressä sorsaemo poikasineen odottaa kärsivällisesti aamiaistaan.  Toisella puolen laituria puolilaho soutuvene lojuu käyttämättömän näköisenä puolillaan vettä.  Sadekuuro rei´ittää järven tummaa pintaa.

Mies haroo liian pitkää, harmaantunutta tukkaansa kaksin käsin pois silmiltään, avaa maalista rapistuneen ulko-oven, astuu kuistille ja tyhjentää rakkonsa matalan kaiteen yli märkänä kiiltävään heinikkoon.  Muutama tippa jää keltaisena kiiltelemään kaiteelle sadepisaroiden seuraan.  Mies kiskottelee ja haukottelee.  Vaikea herätä valveille tällaisena aamuna.  Tekisi mieli painua takaisin punkkaan, mutta ajatukset vain ryhtyisivät kiertämään iänikuista rataansa eikä unta kumminkaan tulisi.  Sen sijaan mies hakee ranskanleivän puolikkaan ja astuu muutaman askeleen rantaan.  Sorsapoikue lipuu lähemmäksi emon kurahdettua luvan.  Mitähän nuokin syövät, kun minä häivyn, mies murisee puoliääneen ja sipultaa varovasti leipää isolla kourallaan.  Pieniä salakoita vilahtelee sorsaparven alla napsien suihinsa pohjaan painuvia leivän hitusia.

Märkä heinä tuntuu kylmältä miehen lampsiessa takaisin kuistille. Värisyttää.  Aurinko ei ole näyttäytynyt moneen päivään.  Mökissäkin kaikki on kosteaa, surkea takka ei paljon lämmitä muita kuin harakoita.   Sisällä haisee homeelle.  Mies kaivaa tupakka-askin ja sytkärin verkkarien taskusta ja räpsäyttää päivän ensimmäisen Bellmontin palamaan.  Tästä olisi ollut hyvä aloittaa se savustuksen lopetus, jos ei olisi tätä sytyttänyt.  Mies hymähtää ironisesti.  Täyttä elämää konditionaalissa.  Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Tarttis lähteä kotiin, tai helvettiin.  Tai jonnekin täältä lorvehtimasta.  Sorsia syöttämästä.  Lähtevät nekin pois, kunhan siitä kasvavat.  Ne lähtee, minä vaan jään, mies yrittää säveltää hyräillen bassollaan, jota eilisiltaiset kahdeksan kaljaa vielä sävyttävät.

Lauluyritys ja tupakan savu saa keuhkot räjähtämään repivään yskänpuuskaan.  Rintaan pistää, mahaa kouraisee  pahasti.  Mies kipittää vauhdilla kapeaa polkua pitkin mökin taakse puuseehen, saa hädin tuskin verkkarit nilkkoihin ja istuttua reiälle, kun peräpäässä räjähtää.  Se on enää sydänkohtausta vailla tämä täysi elämä, mies ironisoi ähellyksensä keskellä.  Muutama itikkalauma on tullut huussiin sadetta pakoon ja ovat nyt miehen kankunpuolikkaiden kimpussa.  Paperia ei tietenkään löydy, ei edes vanhoja sanomalehtien paloja.  Eipä posti tänne kuljekaan, eikä päivä paista, yrittää mies taas runoilla huidellen samalla yhtä sääskiparvea pois naamaltaan.  On pakko sipaista housut mukaan ja munasillaan karkuun hyttysiä ja hajuja suoraan rantaan pohkeita myöten veteen,  Mies heittää verkkarit märälle laiturille ja kyykistyy alapesulle.  Iso bide´, mutta helvetin kylmää vettä siinä, mies toteaa, sukii vielä tukan märäksi ja jää sitten laiturille katselemaan sorsia, jotka ovat väistyneet kauemmaksi ison, pärskyttelevän ukon rohjakkeen tieltä.

Mies kuuli auton äänen pellon takaa, mäen päältä.  Oranssinkeltaisen taloon pihaan hurrutti henkilöauto, taisi olla Volvo.  Kukahan siellä, aamutuimaan, mies ihmetteli.  Häneen oli tarttunut erakon uteliaisuus selvittää kaikkien lähelle eksyneiden elävien henkilöllisyys ja motiivi.  Meni varmaan joku isäntä puhumaan  toiselle isännälle kurjista satonäkymistä.  Niinhän aina täällä raukoilla rajoilla: aina on liian kuivaa tai märkää tai kylmää eikä ilman tukia... olkoon, mies tuhahtaa.  Maalaismies kumminkin, kun Volvolla ajelee.  Tai sitten poliisi, onhan hänelläkin.  Tai vaimon pihassa siellä toisessa pitäjässä.  Sitäkään tiedä, onko se piha vielä oma, Volvo ainakin on, perkele vieköön!  Mies oikein suuttui ja oli liukastua livettävällä laiturilla niin, että sorsaemo olisi huutanut, että hei vaan sun heiluvilles.  Jos olisi puhua osannut.
Nyt se vain räpisteli siivillään poispäin lapset perässään.

Volvo lähti talon pihasta kääntyen mökkitielle nokka kohti Karjunpäätä. Volvon keulasäleikön vinotunnus jotenkin sytkäytti.  Tuli kiire vetää verkkarit jalkaan.  Ei täällä sentään nuderannalla olla.  Eikä hän mikään alaston apina!  Karjunpää yritti haroa hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen, sipaisi sänkileukaansa ja yritti saada kroppaansa jonkin moiseen kuosiin.  Auto pysäytti vähän matkan päähän kääntöpaikalle.  Ratin takaa vääntäytyi tutun oloisesti...

- Susiluoto perkele!
- Yhtä lämmin tervehdys sinullekin, pomo.
- Mitä helvettiä sinä minun Volvollani ajelet - kuin omallaan kulkee, saamari!
- Kun vaimosi käski lainata tätä.  Arveli, että rakastat edelleen autoasi yhtä paljon kuin itseäsi ja saatat samalla muistaa, että se vaimokin on vielä elävien kirjoissa.
- Olisit edes voinut pestä sen!
-Olisinhan minä, mutta se sanoi jo niin kauan tottuneensa siihen, että Ilmari hänen selkänsä pesee ja väliin etupuolenkin.

Karjunpäätä rupesi naurattamaan, vaikka Susiluoto hipoikin puheillaan jo sopivuuden rajoja.  Mutta oli jotenkin mukava nähdä vanha virkakaveri ja vanha, kunnon Volvon risa.  Oikeastaan vaimoakin oli äkkiä ihan ikävä.  Sisällä kävi sama haikea vihlaisu, kuin joskus lapsena koti-ikävän vallatessa.

- Hyppäähän, pomo, kyytiin.  Mennään kotiin.  Vaimosi lupasi korvapuusteja, semmoisia leivinuunissa tehtyjä, tuiman kahvin kanssa.  Sillä on jo ikävä.
- Ikävä tässä kellään.  Voisihan sitä silti täältä  sateen alta häipyä hittoon, tai siis kotiin.  Mutta kyytiin en lähde, vaan tartun rattiin.  Pitkästä aikaa!

Jatkuu...