Päätän päiväni keittiössä tähän (rröyhh) ja hinaan itseni koneelle.  Melkein meni päivän puolikas, mutta se kannatti.  Nyt on keittoa ja piirakkaa useaksi päiväksi.  Yöt yritämme selvitä herkuttellematta.

Kyllä vaan itse tehty, hitaasti haudutettu hernekeitto on ainakin tavalliselle ihmiselle herrojen herkkua, josta kaiken maailman kaviaarinsyöjät  eivät tiedä, eivät ymmärrä.  Kun löysin vielä kaupasta pakkauksen savuluita, niin johan...  Illalla laitoin herneet likoamaan ja tänään puolilta päivin nostin ison kattilan liedelle hautumaan.  Tällä kertaa en käyttänyt uunia, kun sitä tarvitsin piirakkaa varten.  Kahdelta heitin savuluut sekaan, kolmelta otin takaisin lihan irroittamista varten ja kattilaan sipullukset.  Porkkanoita ei ollut, enkä ihmeemmin niistä välitäkään hernerokan seurassa.  Lihakeitto on erikseen.  Mausteineen ja lihoineen se sai hautua vielä pari tuntua.

Sillä välin tein piirakan, en kuitenkaan Polgan suosittamaa kauralakkimallia, vaan leuhkana aloin väsätä vaikeamman kaavan mukaan.  Jauhohen sekaan nypläsin ison kasan voita, rasia rahkaa, vispikermaa ja ties mitä muita laihdutustuotteita.  Kaiken kaikkiaan neljä kananmunaakin piti särkeä.  Sitten vaivasin, veivasin, pakkasin, silotin, hikosin - ja lopulta niitä omenansiivuja päälle.  Eikun uuniin kahteensataan asteeseen puoleksi tunniksi.  Tässä vaiheessa tulee aina epäusko varsinkin paistoajan suhteen.  Jos se jää raa´aksi?  Laitoinko tarpeeksi tai liian vähän sitä sun tätä?  Mittasinko oikein?  Mikähän unohtui?
Annoin tälläkin kertaa mennä vähän yli suosituksen, sen paistoajan.  Olen havainnut sellaisen varmistuksen hyödylliseksi, paitsi lohen valmistuksessa. 

Piirakan muhiessa kävimme hernerokan nautintaan.  Vaimo söi kaksi lautasellista, minä santsasin kahdesti. Vielä oli ahneutta jäljellä, mutta pitihän sitä piirakkaa ajatella.  Siellä uunissa olikin mukavan näköisesti ruskettunutta pintaa, jollaista ei omaan nahkaan voinut edes haaveilla menneenä kesänä.  Kuuma ja painava oli pakkaus, kun hilasin sitä uunista ulos.  Ei kun jäähtymään.  Tein vaniljakastikkeen valmiiksi jääkaappiin muhimaan.

Jonkin aikaa köllöttelimme kissan kanssa sohvalla.  Se oli kovin tyytyväinen, kun sisälle tullessaan haistoi savulihan tuoksun kipaisten keittiöön.  Olin sentään varannut sille oman osuutensa, joka meni hetkessä.
Eihän sitä rahkaomenapiirakkaa pystynyt syömään kuin yhden palasen, varsinkin kun se oli hukkumaisillaan vaniljakastikkeeseen.
Älkää vain kysykö, minkä kokoinen se yksi pala oli!