vaikka oli syntymäpäivä.  Oikeastaan olen pettynyt.  Tosin kuopus ajeli tänne lauantaina tuoden sellaisen pienen punaisena kukkivan ruukkujutun.  Sattui paikalle sopivaan aikaan, joten sai syödäkseen ja kahvia juodakseen.  Kehui se uunissa hauduttamaani porsaanpaistia maukkaaksi, kahvi juotiinkin sitten siltään ilman konjakkia.  Kun ensinnäkään ei tullut hankittua sitä konjakkia ja toisekseen kuopus ei nykyään juo minkäänlajista alkomahoolia.  Ei tosin esikoinenkaan paljon milloinkaan, kun saa  niin kurjan olon ettei mitään määrää.  Siellä on oltu jossain ihme rokoissa, joka tarttuu aikuisenkiin, joten ei sieltäkään kukaan käynyt. 
Aamulla kissa tuli onnittelemaan, kun nousin ylös.  Mentiin takaisin makuuhuoneeseen, minä silitin ja se kehräsi.  Että semmoisia poikia ollaan.  En kyllä kovin pitkään silittänyt, kun oli kauhea vessahätä ja kissakin hyppäsi saman tein sängystä odottamaan vessan oven taakse, että päästän sen ulos vuorostaan tärkeille asioille.
Vaimo ei muistanut ollenkaan, että oli lokakuun kahdestoista.  Enkä ruvennut muistamatonta muistuttamaan. Että keitin sitten normaalit aamukahvit  ilman torvisoittokuntaa.  Ei tarvinnut edes pukeutua parempiinsa, kun ei ollut yhtään vierasta tulossa surkuttelemaan.  Hyvä niin, vaikka vähän haikealta tuntuikin.  Muistelin menneitä sohvalla röhnöttäessäni formuloita seuraten ja  välillä torkahdellen.  Villeimmät juhlat taisivat olla 51-vuotispäivät, jolloin paikalla oli koko kesäteatteriseurua ja muutama siipeilijäkin, muistaakseni.  Mutta silloin olikin saavikaupalla vaimon tekemää vadelmaviiniä.  Illan mittaan minua ylistettiin kuin jotain Tarmo Mannia tai ketä vain kuuluisuutta.  Juuri kun aloin olla samaa mieltä ylistäjien kanssa, loppui viini ja vieraat vähenivät kummasti.  Enkä itsekään aamulla muistanut puheiden yksityiskohtia.  Paitsi sen, että kovin olivat kehuneet emännä viinintekotaitoa.
Nykyisin ei enää viiniä ole tehty, kun se on aivan liian hyvää ja hubaa.  Ei ole kyllä teatteriaseuruettakaan näkynyt. Mitäpä suotta viinittömän erakon vaivoiksi.
On nuoruus jo jäänyt taa.  Olen vähän pettynyt siihen, ettei enää jaksa juhlia niinkuin joskus. Lienee merkki jostain.  Kun vain muistaisi, mistä.

Ensi lauantaina on vaimon synttärit.  Eipä tarvitse taaskaan laittaa lehteen pikkuilmoitusta, että merkkipäivänä matkoilla.  Kun vanhojen tuttujen tervehdys alkaa kommentilla:  ai, että sitä ollaan yhä elossa.  Kärsimättömiä ovat, ne vanhat höperöt.  Eivät muista enää syntymäpäiviäkään.  Kummaa porukkaa.

Olin minä yksillä syntymäpäivillä, mutta siitä on aikaa.  Onkohan se vielä elossa?