Pieni ihminen ei ole enää missään turvassa.  Ei varsinkaan luonnossa.  Eikä juuri kotonaankaan.
Aloitetaan ikiaikaisesta turvapaikastamme:  kodista. 

Esikoinen hankki metsän keskeltä oman kodin suojaksi itselleen ja perheelleen päästäkseen eroon kaupungin kivitalon hörhöistä ja yöhuutelijoista.  Kuinka ollakaan, paratiisista löytyi KÄÄRME, kyy.  Se löytyi pian muuton jälkeen sisätiloista makaamasta keskellä lattiaa.  Esikoinen vei se vielä kauemmaksi korpeen ja eksytti  sinne.  Ihmettelen, että osasi itse takaisin.

Näin syksyn tullen samaisen talon ovat vallanneet söpöt HIIRET.  Yhteen esikoinen jollain tavoin kiintyikin, koska otus oli selvästi älykästä sukukuntaa onnistuen pitkään välttämään kaikki ansat, mutta nappaamaan eväät parempaan suuhunsa.  Sitten sille sattui työtapaturma ja esikoinen löysi sen ilmalennon tehneenä ja jalkansa teloneena pienestä pahvilaatikosta.  Hiiren viimeiseksi mielikuvaksi jäi viuhahtava vasara. 
Pahempaa oli tulossa, sillä monet loukkuihin jääneet vilistäjät jäivät loukkouhinsa vikisemään ja talon ulko-oveen olisi jo voinut naulata kyltin  TEURASTAMO  No 5.  Kissa olisi ratkaissut ongelman, kuten omassa kodissani, mutta esikoinen on kissalle allerginen.  Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että hän saa erinomaista materiaalia (siis henkistä) seuraavaan kirjaansa.  Tilanne jatkuu.

En ole pariin, kolmeen vuoteen pahemmin metsissä vaeltanut, sillä inhoan yli kaiken HIRVIKÄRPÄSIÄ !
Vaadin, että Suomesta hävitetään mitä pikimmiten koko hirvikanta.  Vain sillä tavalla päästään eroon noista inhottavista takertujista, jotka löytää aamulla vuoteestaan, kun on illalla käväissyt metsän havuntuoksua ihmettelemässä.

Viime kesänä alkoi oma piha täyttyä niistä helvetinmoisista verenimijöistä, nimittäin PUNKEISTA !  Kissasta niitä löytyi vaikka kuinka monta ja jouduin lähes paniikkiin löytäessäni yhden pullean hirveyden eräänä aamuna polvitaipeestani.  Revin sen pois ja pelkäsin monta viikkoa sen jälkeen saaneeni borrealoosin tai jonkun semmoisen hermotaudin, vaikka yksi sellainen minulla jo oli noiden ötököiden takia.

Kävin illansuussa läheisellä huoltamolla.  En pelännyt sutta enkä karhua, vaikka yksi oli repinyt hevosen takapuolta parin kilometrin päässä.  Siinä ojan suojaisalla puolella kasvimaalla naapuri siivosi syksyn viimeisiä juureksia maasta takapuoli pystyssä ilmiselvästi karhunhoukuttimena.  Huikkasin hänelle, että kovassahan se leipä on, mutta kovemmassa lienevät juurekset.  Hän myönsi, sillä MYYRÄT olivat varastaneet suurimman osan sadosta. 
Huoltoasemalla omistaja oli tiskin takana jotenkin voipuneen oloisena.  Arvelin hänen olleen lomalla, kun ei ollut näkynyt, ja kunnon irrottelu voi viedä rusketuksenkin kasvoista.  Mutta kyseessä olikin myyräkuume, joka oli pitänyt ruumiin lämpötilan pari viikkoa ajottain neljässäkymmenessä ja vielä livahtanut toiseen keuhkoonkin.  Oli saanut sen ajaessaan huoltamon nurmikkoa ilman hengityssuojainta.

Oman henkeni taisin pelastaa, koska en pahemmin kaivellut omassa puutarhassa, joka vilisee myyriä.  Tarttuukohan kissaan myyräkuume?  Sillä on kyllä käheyttä nau´unnassa.  Onneksi talvi tulee, ennen kuin Suomen kesän vaarallisimmat pedot meidät listivät.  Ensi kesänä muutamme turvaan Borneon viidakkoon, jossa on paljon turvallisempaa viettää ne loput elinpäivät.  Kissakin saa tiikeriä syödäkseen.