En ilennyt aamulla keittää itselleni kahvia, kun vaimokin joutui lähtemään terv.keskukseen kokeisiin kuivin suin.  Mitä nyt vedellä kasteli.  Kuopus tuli kuskaamaan, vaikka matkaa oli suuntaansa vain kilometrin verran.  Mutta piti päästä vähällä vaivalla ja nopeasti takaisin kotiin aamiaiselle.  Ei siellä kohtuuttomia aikoja tarvinnut kärvistellä.  Näkyi siellä tuttujakin.  Yksi fiinimpi rouva kirkkokuorosta oli uusimassa ajokorttiaan, kun oli tulossa 80 ikävuotta täyteen.  Lyön vaikka vetoa, että ajokyky on tallella.  Vanhalta työpaikalta oli nuoremman polven kaveri käymässä, muutamia muitakin tuttuja naamoja vilahteli.  Oppikoulun tokaluokan matikan opettejakin reippaili labraan lähes entisessä ryhdissään.  Oli sittemmin molemmilla pojillanikin opettajana, hyvä olikin.  Vaihdettiin tervehdykset ja yleiskuulumiset.  Henkilökunta vaelteli yhdestä ovesta sisään ja toisesta ulos.  Ei liene kovin käytännöllinen tuollainen pitkä, kapea käytävä ja kymmenet  paukahtelevat ovet ihmisten vaeltaessa ja etsiessä milloin mitäkin.

Hain vielä kaupasta paketin silakoita (ja samalla muikkuja), kun olivat eilen lopussa. Kotona laitoin kiireesti kahvin tippumaan, muhkuja paahtumaan ja tonnikalaa ja metfurstia pöytään.  Maistuivat normaalia paremmilta.  Tulipahan sekin pikkureissu tehtyä, tosin se poiki ensi tiistaiksi lääkärin vastaanoton, onneksi vasta iltapäivällä.

Annoin pojalla vähän bensarahaa ja pienen lukuhetken jälkeen laitoin kunnon satsin silakkalooraa uuniin kypsymään.  Puoli viiteen sen muhiminen kesti, mutta hyvää oli - pitkästä aikaa.  Tuli ihan ahnehdittua, kuten yleensä käy noiden kunnon vanhan ajan ruokien kanssa.  Eikä niihin ikinä kyllästy vaan aika ajoin niiden tuoksun ja maun tuntee mielikuvissaan ja sitten pitää mennä nettiin etsimään jänniä reseptejä ja tavallisuudesta poikkeavia mausteita.  Ja siinä nälkä vain kasvaa.

Itse asiassa alkaa nälkä taas kurnia.  Kylmänä roikittu silakkalaatikko on muuten aika hyvää.  Ottaisikohan vaimokin?