Saimme eilen viestin, veljeni ja minä, että isämme oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen klo 18,10.  Hän täytti lokakuussa 88 vuotta.

Tieto ei suinkaan tullut yllätyksenä - iänkään puolesta.  Parkinsonin tauti oli jo parikymmentä vuotta nakertanut hänen fysiikkaansa niin, että lopulta vain vahva sydän, kirkas järki ja elämänhalu pitivät hänet rajan tällä puolen.  Mutta lopulta vahvimmankin on antauduttava kuoleman edessä.

Isällä oli viisi sisarta ja hän ainoa poika.  Hänen isänsä oli monessa mukana, metsätyönjohtajana, kauppiaana ja joskus tuurijuopponakin.  Äiti oli se järkevä ja tomera maalaisihminen, joka piti perheen kasassa.  Elo oli silti köyhää, tienesteihin piti mennä jo rippikouluiässä. Ja mitäpä ne maattomalla mökinpojalla muuta olivat kuin savottahommia. Kohtalo vei pitkälti samoja latuja kuin Kalle Päätalolla.  Kunnan jauhoista en tiedä, mutta jo ulkoinen olemus oli yhtäläinen: ärrää lievästi sorauttava, voimistaan kuulu ryskätyömies.  Armeija ja sota aikanaan, ensin huoltojoukoissa, sitten rintamalla.  Paha haavoittuminen, kun meni auttamaan naapurilohkon kavereita vyöryttämään vihollisen pesäkettä.  Joukkosidontapaikalla kuolleiden joukkoon kannettuna, kunnes joku huomasi, että tuohan vainaja elää vielä.  Vammoja jäi, mutta eivät tahtia haitanneet.  Naimisiin saarijärveläisneitosen kanssa, pojanrääpäle sota-ajan tarveaineista, metsäkoulu, teknikoksi parhaiden joukossa, kuopus vähän pitemmistä aineksista ja siitä se elämä taittui viisikymmenluvulle ja parempiin elinoloihin muun Suomen ohella.

Äiti pysyi melkein koko elämänsä ns. kotirouvana.  Tietysti se oli meille pojille ihannetila, aina oli lämmintä pullaa ja kylmää maitoa.  Ei isänkään tarvinnut kotitöihin puuttua.  Mutta ajat alkoivat olla sellaiset, että yhden palkalla ei tahtonut tulla toimeen.  Tiettynä niukkuutena se näkyi, vaikka isän palkka sinänsä lienee ollut keskitasoa parempi.  Oppivathan pojan omalla työllään ansaitsemaan taskurahansa.  Isän hankkimia halonheittourakoita, sirkkelihommia, metsänistutusta, keväisiä kulotuksia.  Eipähän oltu pelkkiä pännäpyörittäjiä.

Pojat perustivat omat perheensä.  Isän kärsimätön luonne sai hänet oman isänsä tavoin muuttamaan melko tiheään asuinpaikkakuntaa.  Oma kesämökki piti silti olla aina - ja se sauna ja kalapaikka.  Molemmat armoitettuja mökkeilijöitä, isä ja äiti.  Kunnes äiti alkoi sairastella.  Oli vaikea vetää raja siihen, missä luulotellut sairaudet loppuivat ja oikeat alkoivat.  Isänkin Parkinsonin tauti tuli hiipimällä, vähän kerrassaan.  Hoiti äitiä itsekin liikuntarajoitteisena.  Veli asui omassa taloudessaan, mutta samalla paikkakunnilla ollen hyvin suuri apu vanhemmilleen..  Kuskasi mökille ja mihin tahansa silloinkin, kun isä ei enää pystynyt autoa ajamaan. Teki remonttia ja monenmoista passinkia.

Vuosien kulku kiihtyi, äiti dementoitui ja hiipui pois muutama vuosi sitten, isällä helpotti  vähäksi aikaa fyysisesti niin, että kuntokin kohosi.  Mutta Parkinson oli yhä kiinteämpi seuralainen ja lopulta oli pakko muuttaa veteraanien hoitokotiin.  Oli hänellä vanhana herrasmiehenä Gunvor- niminen naisystäväkin.  Luulen tosin, että suhde lienee ollut enempi platoninen, vaikka velipojan kanssa vitsailimme kaikenlaista joutavaa. Isä säilytti jäyhän arvokkuutensa.

Isä ilmoitti hoitajan välityksellä maanantaina, että nyt hän on lähdössä.  Velipoika meni tiistaina katsomaan.  Isä hengitti jo hyvin heikosti, ei ensin näyttänyt tuntevan.  Hetken päästä sanoi yhden sanan, "kiitos", vaipuen tajuttomuuteen.

Kiitos, isä.