Piti käydä illalla kaupassa, kun huomennakin on syötävä.  Menomatkalla oli tuulista, pimeää ja märkää.  Tullessa puolestaan kymmenen kertaa pahempaa.  Tuuli yltyi, satoi vaakasuoraan ja viikonvaihteen jalkaongelmat tekivät kulusta jokseenkin hankalaa.  Yksi etana vilkuili kummissaan ohittaessaan minut.  Kysäisin, että mihin tuommoinen hoppu?  Sanoi viikon sääennustuksen menneen sen verran pieleen, että piti etsiä turvapaikkaa.  Oli kuulemma herkistä sarvista pelkkää harmia.  Sinne se painui selkä märkänä kiiltäen heinikon suojaan.

Puöräkassi olikin raskas, mutta onneksi painava.  Muutaman kerran piti kesken matkan huokaista, että onpa ihan sellainen myrryskeli, josta presidentti Kekkonen  aikoinaan suuresti nautti.  Ennen olivat miehet ruosteista rautaa, hiiohoi, nyt ovat märkää puuta, hiiohai.  Minä ainakin.  Ulkovalokin oli sammunut, sen oli vaimo vahingossa napsauttanut pois, kun luuli päälle laittaneensa. Ei se paljon tarvitse, kun mies jo ärtyy.

Jaksoin olla pahalla tuulella aina siihen asti, kunnes sähköt katkesivat.  Se on aina yhtä hauskaa.  Niinpä heittäydyin riemumielin sohvalle, hukuttauduin viltin sisään ja torkuin sen pari tuntia, mitä katkos kesti.  Ei sieltä toosasta mitään hyvää olisi tullutkaan.

Saipahan vanha, pahantuulinen ja kaikesta mahdollisesta nariseva  miehenkuvatus hetken rauhan.  Samoin vaimo, joka ei ole retale.

Huomenna en mene edes postilaatikolle, vaan laitan vaimon asialle.  Itse kerään ympärilleni viltin lisäksi pari shaalia.  Murjotan siellä koko päivän, en syö, en juo, en käy vessassa.  Pelkästään murjotan.  Siinä onkin mukava urakka. Kun vain pokka pitäisi.