Se tulee jo suolla!  Ei meillä pelätä, isä vastas.  Putos haavasta lehti, tuli polun poikki...

Taisin joskus koulun joulujuhlassa lausua tuota runoa.  Tuli mieleen, kun vein linnuille siemeniä alkavan pyryn sekaan.  Siellä olikin joukko pikkulintuja puskissa odottelemassa, kun harakat pitempine nokkineen yrittivät avata pähkinänsilppua antavan säiliön tukkoon menneitä tiehyeitä (edellinen myrä syypää).  Putkimiesharakoita olivat selvästi. Oravia ei näkynyt.

Leipätaikina on nousemassa.  On suorastaan rattoisaa leivoskella lämpimässä,  tuiskun kolistellessa pihtipieliä.  En silti romanttiseksi rupea heittäytymään.  Ei ole edes yhtään kynttilää palamassa.  Vaimo kun tahtoo saada päänsärkyä kynttilän kärystä.  Niin että elävä tuli on suht. harvinainen ilmiö meillä.  Olen muutenkin melkoinen puritaani noiden jouludekoorauksien kanssa.  Ulkopuolisille talomme näyttää synkän ja pimeän ulkokuorensa niin, että illalla yksikään sielu ei uskaltaudu pihaan.  Paitsi pari kertaa, kun auton renkaat ja muuta pientä varastivat. 

Jotenkin nuo räikeänkirjavat valonauhat talojen seinissä ja puiden oksissa lievästi risovat.  Täten julistan laittomiksi muut paitsi valkoiset ja siniturkoosit tuikut, nekin pröystäilemättä esille asetettuina.  Siinäkin asiassa tulisi muistaa joulun oikeaa sanomaa:  hiljentymistä.

Tämän joulunalussaarnan jälkeen voinkin siirtyä alustushommiin, jos se taikina on kunnolla kohonnut oikeisiin mittoihinsa.  Ikkunan takana lumi pöllyää valkoisina pilkkuina hämärtyvässä päivässä. 

Love and peace, out there.