kun laiskottaa niin, ettei koneelle kerkiä.  Eilisen sisäisen muuton jälkeen tuli selviä vieroitusoireita, enkä tahtonut päästä vuoteesta ylös ollenkaan.  Heräsin ja työnsin jalkaa peitteen ulkopuolelle, mutta se kävi niin hitaasti, että nukahdin uudelleen näkemään työläitä unia.  Se taas rasitti sen verran paljon, että heräsin entiseen uuteen päivään joka kerran entistä väsyneempänä.  Lopulta siihen kuoloo ja jää silimät aak.  Mutta ei ennen aamiaista - tai päivällistä. Ja johonkin aikaan piti asioitakin tehdä.  Niiden oleellisten vessa-asioiden lisäksi.

Kauppa-asia on yleensä rutiininomainen juttu.  Mutta näin joulun alla asia muuttuu kimurantiksi.  Jotkut kirjoittavat pitkät listat jääkaapin oveen, joista ruksaavat tehdyt asiat ja etenevät muutenkin aasta ööhön järjestelmällisesti ja selväpäisesti sherryä napostellen.  No, se oli pelkkää mielikuvaa.  Tarkoitan vain sitä, etten itse tykkää sherrystä enkä listoista, vaan haluan elää vaarallisesti:  yleensä menen kauppaankin ilman listaa.  Se tekee hyvää haperoituvalle muistille.  Monesti muistan sitten kotona kassia purkaessani ne tuotteet, jotka unohdin.  Oikeastaan kehitys on positiivinen.  Aikoinaan kauppareissuillani unohdin katsoa vaimon kirjoittamaa kauppalappua, joka oli unohtunut housujen oikeanpuoleiseen taskuun.  Voin vakuuttaa, että housuja en unohtanut kertaakaan.  Aina vaimo huomasi huomauttaa, että laita nyt edes jonkinlaiset housut jalkaan. Pääsi se kumminkin usein sanomaan, että huonosti luettu, kun siinä lapussa tarkistettaessa selkeästi luki että yksi hiiva.  Minä taas vetosin siihen, että ostettavat tuotteet oli ylöskirjoitettu väärään järjestykseen.

Tuo hiiva on muutenkin tuottanut ongelmia.  Ei ole kauan siitä, kun jouduin joltain vaeltavalta myyjältä kysymään hiivahyllyn paikkaa.  Jouduin semmoiseen alentumaan, vuosikymmeniä samassa kaupassa hyllyjä kopeloinut kanta-asiakas.  Minä, joka olisin ruokakauppaan tuhlaamallani minun ja vaimoni tienesteillä hankkinut pari kivitaloa ihan Helsingin ydinalueelta, ehkäpä Suurkirkonkin  siinä sivussa.  Kai ne siellä kaupassa vähän häpeävät niitä hiivapaketteja:
mitään niin vaatimatonta, taustaansa sulautuvaa pakkausta ei nykymaailmassa luulisi olevankaan.
Itse kyllä samastun tähän ulkoisesti vaatimattomaan, mutta tarvittaessa mahtaviin mittoihin yltävään tuotteeseen.  Edelleen ne paketit etsivät omaa paikkaansa tässä mainospainotteisessa kilpailuyhteiskunnassa.

Nykyisin, kun olen ottanut vastuun taloutemme koko ruokahuollosta, niin ei ole huolta lippusten tai lappusten kanssa.  Pääasia, että maitoa ja piimää riittää - ja leipää.  Vaikka kaikki muu unohtuisikin kauppareissulla, niin aina kaapista löytyy valikoima pussikeittoja, jotka pelastavat kasvot ja vaimokin saa sapuskaa.

Mitä nyt sitten kissa naukuu muikkujen perään.  Mutta kun niitä ei täältä maaseudun kaupasta tahdo löytyä.  Vaikka kaupasta Päijänteen rantaan on vain viisikymmentä metriä.  Huono kalastaja se myymälän esimies, kuka lieneekin.  En tunne, olisiko pilkillä.

Huomenna kirjoitan jännittävän jutun kinkun ostosta.  Sen verran voin paljastaa, ettei se siihen yhteen jäänyt.  Mutta pidetään se ihan meidän keskeisenä - hysh.