Tänään hylkäsin heti aamusta vaimoni ja yhteisen kissamme, kun poikastemme kera lähdimme minun isääni ja heidän pappaansa hautaamaan maan kylmiin multiin.  Aamu maisemoi mielenkin surulliseksi ja masentuneeksi vailla värejä.  Matkakin oli ikämiehelle liian pitkä.  Onneksi esikoinen ajoi sopivaa vauhtia keliin nähden ja aikataulukin oli rakennettu löysäksi.  Kerkesimme ennen kirkonmenojen alkua kahvitella velipojan ja hänen avosiippansa luona toipuen menomatkan väpinöistä.
Muitakin sukulaisia kerääntyi muutamia, mutta pieniin ovat sekä äitini että isäni puolen kynnelle kykenevät käyneet.  Jopa niin, että piti kantajiksi ottaa kaksi ulkopuolista.  Velipoikakin on nivelpsoriaksen takia kykenemätön kannattelemaan mitään kauppakassia painavampaa, samoin jalat ovat hyvin ontuvaiset.

Itse siunaustilaisuus oli koruton, isälle sopiva.  Hän ei tykännyt turhista kruusauksista eikä imelistä sanoista.  Muistotilaisuudessa muistelimme isäämme ja pappaamme kyllä lämpimin sanoin.  Löytyi sieltä sanojen takaa se sadunkertoja-isä, kalakaveri-pappa ja innokas marjastaja, metsässä samoaja ja mökkeilijä.  Mahdolliset huonommat muistot on aikaa sitten unohdettu ja muistissa on se suvun henkinen keskipiste.  Pappi ja kanttori olivat mukana keskusteluissa koko muistotilaisuuden ajan, samoin kaksi sotainvalidiliiton edustajaa.

Ja mikä oli ollessa:  saimme erinomaisen maistuvan jouluaterian kinkkuineen kaikkineen ja vielä päälle päätteeksi vielä kahvit konjakilla halukkaille.  Minä ja pari muuta halusimme sen konjakin.  Useimmat olivat automiehiä ja seassa myös pari raitistunutta absolutistia.  Heille hatunnosto.

Pikkuhiljaa laski sumuinen hämärä kuunnellessamme serkun tunnelmallista kitarointia.  Niinkin voi hiljentyä ja ajatella, että ehkä vasta siunattu myös kuuntelee kitaran kielten näppäilyä naputellen varpaan kärjellä varovasti tahtia.  Lopulta kättelinne, toivotimme toisillemme siunausta ja hyvää kotimatkaa ja mahdollista kesäistä saunatapaamista erään pienen järven rannan  hyvälöylyisessa, pyöröhirsisessä saunassa.

Paluumatka oli keliltään raskas ihan pelkääjän paikallakin:  sohjoa, kuraa, silmiin sattuvaa heitinvaloa, yksi kamikaze-ohittaja, jossa kolari vältettiin lähinnä esikoisen viime hetken sivuunväistön ansiosta.  Enää puuttui vain ankara lumipyry.  Siltä sentään säästyimme.

Kaiken kaikkiaan oli raskas reissu.  Mutta oli siinä jotain lohduttavaakin:  vanha, väsynyt ja sairas mies pääsi lepoon.  Enkä tässä tarkoita itseäni.  Vaikka tirsat otinkin kotiin päästyäni.

Kissakaan ei ollut syönyt mitään koko päivänä, oli odottanut hovimestariaan saattamaan ruokakupin äärelle.  Vaimokin oli syönyt vain pari tekemääni leipää.  Minua taidetaan tarvita täällä kotona.