Keskiviikkona on Ahtisaaren uran kohokohta.  Rauhan mies on palkintonsa ansainnut.  Hieman jäi ainakin minua himpun varran harmittamaan, että Mara plus vaimo odottivat palkintoa kieli pitkällä jo pari vuotta sitten.  No, itsetuntoa ainakin riittää.  Eipä ole toisaalta teeskennellyt vaatimatonta ja nöyrää, joka ärsyttää meitä kateellisia suomalaisia vielä enemmän.

Sen verran kohotan omaakin häntääni, että on sitä samaa hommaa tehty aikoinaan Kyproksella, tosin hyvin vaatimattomalla perustasolla.  Sielläkin menimme toraisien osapuolien väliin selvittämään usein hyvinkin pieniä, mutta periaattteelisella tasolla suuria kiistoja, joissa hyvin herkästi kuuma Välimeren veri kuohahti ja sormet jo raplasivat aseen varmistinta.  Me, kylmäveriset suomalaiset YK-miehet (60-luvun lopulla ei niissä tehtävissä ollut vielä naisia) juoksimme vihreän linjan puolelta toiselle ehdotellen pientä tuumaustuokiota ennen paukuttelua.  Onnistuihan se, kun piti maltin mielessä.

Tykkäsin siitä työstä ja ihmisistä, etenkin sen jälkeen, kun sain sellaisen työn, että pystyin tuomaan vaimon ja pienen poikani saarelle. Valitettavasti esikoinen ei muista niistä ajoista mitään.  Eikä 2,5 vuotiaalla syynä ollut se yleinen, nestepohjainen muistikatkos.

Kyllä siitä palkinnosta me tuhannet YK-veteraanit irrotamme mikropalasen itsellemme.  Ei Mara siitä varmaan pahaa tykkää.  Otamme  hitusen siitä mitalin alapuolelta ja takaa, ettei se pieni lovi häiritse komeaa kokonaisuutta.

Niin, ja voisit sitten, Mara, mainita meidät rivimiehetkin juhlapuheessasi.  Sitä me kovin arvostaisimme, kun moni meistä on jo veteraani-iässä.  Itsekin pian muistan niistä ajoista saman verran kuin se meidän esikoisemme.