Puolitoista kiloa karjalanpaistia on uunissa muhimassa, laitoin porkkanoiden ja normaalien mausteiden lisäksi myös lanttua sekaan antamaan omaa pehmeän autuasta makuaan.  Kinkkukin on sulanut puoleen yöhön mennessä siihen pisteeseen, että se menee samoilla lämpimillä ja lienee aamulla maistamiskunnossa.

Lohifileet menivät jääkaappiin tiukassa kääreessä ja suht. runsaassa karkeassa suolassa.  En pidä lötköstä suolalohesta, vaan siinä pitää suolan tuntua sekä maussa että leikatessa.  Ei nyt sentään rahinana, vaan tietynlaisena muodollisena jäykkyytenä - niin kuin alokas esimiehensä edessä.

Päivällä söimme uunissa kypsytettyä riisipuuroa.  Mantelia ei löytynyt, kun siellä ei semmoista ollut. Muuten ihan hyvää.  Vuosi sitten teimme ohrapuuroa, mutta nyt ei ollut aineksia.  No, ehkä jauhokaapin peränurkassa, mutta en jaksanut kaivella.

Huomisen ohjelmassa on sitten perunalaatikon imellyttäminen niin, että sen saa aattoaamuna uuniin. Porkkana-, lanttu- ja maksalaatikot ostin suosiolla valmiina.  Rosollit unohtuivat.  Eikä niin väliäkään, sillä punajuurella on paha tapa värjätä kaikki muu lautasella.  Herneitä vedessä ostin, samoin suolakurkkusössöä lasipurkissa.

Luulisin, että kohtapuoliin joulunpyhät pärjää nälkiintymättä tarvitsematta lähteä naapureihin norkoilemaan paistinliemiä.  Niin kuin vaimon isä oli aikoinaan lapsilleen korostanut, että kaikesta muusta voi tinkiä, mutta ruokaa pitää olla vaikka illalla syödä.  1900-luvun alun huutolaispoikana tiesi sen, mikä elämässä on oleellista ja elossa pysymisen perusedellytys.

Olisiko silti mennyt vähän liiallisuuteen?  Yritetään tämä joulu vielä kestää.  Vuoden kuluttua lama on kutistanut kymmenkiloisen kinkun pelkäksi luuksi palkansaajan kädessä.  Eläkeläisestä puhumattakaan, kun kaikki tekemättömät vanhat tyypit on ulkoistettu Kiinaan kuorimatonta riisiä syömään.