kaikki aivan. Oi, miss´ olet, lahja taivaan.

Muistan vieläkin repliikin koulunäytelmästä Prinsessa Ruusunen, jossa esitin prinssi Florestania ja kaunis Helena itse prinsessaa.  Muutenhan roolitus oli ihan paikallaan, mutta kun se ihana Helena oli juuri vähän aikaa aikaisemmin sanonut seurustelusuhteemme poikki.  Eikä se edes ollut mikään suhde, vaan neljätoistavuotiaan pojan kuvitelma.

Toki samalla luokalla ollessamme lähetimme toisillemme kirjelappusia niin, että tuntiseuraamiset jäivät anhittomiin.  Helena järkevänä tyttönä tajusi, että tätä menoa jäisimme luokallemme ja älysi ilmoittaa luokan henkisen johtajan, Arjan välityksellä, että se loppui sitten tähän.

Tietysti suutuin kamalasti, suunnittelin monenlaisia kamalia kostotoimenpiteitä ja vaeltelin kuin nuori Werther pitkin kaupungin kylmiä katuja syvästi masentuneena.

Ja siihen rakoon äidinkielen opettajamme, upea Ritva Ahonen, keksi joulunäytelmäksi tuon Ruususen, koska siellähän oli se rakastunut pari hänen luokallaan.  No, eihän täydellinenkään opettaja tajua sitä, miten nuorilla mielet vaihtelevat.

Toki se näytelmä vuorosanoineen meni niin kuin pitikin. Paitsi se herkkä kohtaus, jossa piti suudella Ruusunen hereille.  Kohde oli tietysti silmät kiinni odottaen, mitä tuleman piti.  Oli toki Helena edelleen kaunis kuin nukke ja minä katkera hylkäyksestä.

Niinpä muutin käsikirjoitusta: en suudellut prinsessani huulia (vaikka salaa mieli teki), enkä edes poskea hipaissut, vaan hänen kättään ohimenne huulillani hipaisin.

Se oli minun kostoni hylkäyksestäni.  Jonkinlaiseen sovintoon pääsimme vasta luokkaretkellä Helsinkiin, jopa puhuimme toisillemme.

Niin nuoria olimme, ja niin tosissamme lemmen leikeissä!