Se sukulaispaikka oli lossilta vielä monta kilometriä mutkittelevaa hiekkatietä ja vielä pari kilometriä mummolasta kapeaa sivutietä.  Usein istuin polkupyörän tarakalla iltapimeällä äidin polkiessa lapsuudenkodistaan Sulkusillalle, joskus kirkas kuu seuranamme.  Ihmettelin joka kerta sitä, miten kuu osasi seurata meitä:  väliin se liukui edellä, sitten taas pikkuisen takana, mutta aina se jolkotti siinä vasemmalla puolella valaisten kulkuamme. 

Monessa asiassa riitti ihmettelemistä.  Syksyllä tapettiin sikoja ja siellä seassa pyörin minäkin.  Samoin talon pystykorva kerjäten innokkaasti makupaloja.  Eihän se Ratto pojanrääpäleestä paljon piitannut, joten arvelin ovelana lahjonnan auttavan.  Kysyin Eetiltä, uudelta isännältä, että saisinko antaa Ratolla luun.  Isäntä lupasi kiireensä keskellä.  Koira tuskin edes noteerasi luun antajaa, vaan alkoi kiihkeästi järsiä lihaa potkan ympäriltä.

Tuokion kuluttua isäntä ihmetteli, että mihin yksi lihaisa potka oli hävinnyt.  Löytyi vain kaluttu luu ja syyllinen poika.  Nousi aikamoinen meteli ymmärtämättömästä kersasta, joka ei mistään mitään tajunnut.  Taisi äitikin siinä muutaman kyyneleen tirauttaa.  Ja minua hävetti.  Ei kumminkaan kukaan päätäni vadille vaatinut yhdessä sian pään kanssa.  Se oli sentään helpotus.

Ei isäntä paha mies ollut, vaan hyvinkin leikkiverinen.  Kerran olin hevosen vetämien kärryjen kyydissä ajaessamma loivaa alamäkeä talon pihaan.  Kysyin siinä isännältä, että saisinko minäkin ohjata.  Sain suitsit käsiini juuri ennen pihaan tuloa, jossa piti kääntyä jyrkästi oikealla.  Autoissahan kääntymissuunta näytettiin vinkkarilla ja samaa tapaa noudattaen näytin hevosen takapuolelle niillä suitsilla, että tuonne suuntaan.  Hevonen oli vähällä ravata edessä olevan aitan seinään.  Isäntä sai viime hetkellä ohjakset omiin käsiinsä.  Hevonenkin älysi hiljentää ennen seinää.  Että semmoinen hevosmies. Varsinainen luupää!

Näköetäisyydellä, ison niityn toisella puolen asui pienessä mökissä lapseton pari, Kalle ja Lyyli.  Olivat pojan mielestä kovinkin vanhoja.  Kallesta en tiennyt, kun se ei ollu päivisin kotona, mutta Lyylin kanssa oltiin kavereita. Menin usein kyläilemään.  Yleensä Lyyli oli leipomassa, kun sinne menin ja aina sain ystävällisen vastaanoton.  Tuntui olo ihan papilliselta, varmaan olisi Lyyli saliin saattanut, jos sellainen olisi mökistä löytynyt.  Puheltiin kaikenlaisia mukavia juttuja.  Lähtiessäni sain melkein aina niitä reikäleipien keskuksia kirnuvoilla voideltuina.  Niitä oli niin mukava mutustella kotimatkalla.

Sillä polkupyörällä käytiin äidin kanssa kaupallakin.  Se oli semmoinen setämiehen pitämä pikku putiikki.  Sinnekin oli monta kilometriä, poispäin kirkolta.  Kaupantekijäisinä setä antoi joka kerran pojalle kaakaopussin.  Se oli minun oma pussukkani ja se oli oikein hyvää, kun siihen jauhoon sekoitti sokeria.

Ostin joskus jotain herkkua omillakin rahoilla.  Pakkohan köyhän oli liiketoimintaa harjoittaa, kun ei viikkoraha-käsitettä siihen aikaan tunnettu.  Kesälauantaisin tein väelle vastoja, viisi markkaa kappale.  Joka kerta sain kaupaksi muutaman.  Harmitti vain se, kun huomasin muutamien tekevän salaa uusiksi sen pannan.  En osannut sitä kunnolla tehdä, vaikka kuinka yritin.  Talvisaikaan virkkasin patalappuja talon naisille.  Taisi materiaali olla talon omaa.  Markkinatkin olivat rajalliset: tuote oli kestävämpi kuin vasta ja lisäksi naisilla olivat markat tiukassa.

Keräilin innokkaasti Keskisuomalaisesta Mustanaamio-sarjakuvat visusti talteen.  Suorastaan kierrätin lehteä henkilöltä toiselle, ettei lehti matkalla hukkaantunut, vaan sain Mustiksen leikattua ehjänä ja siistinä. Parhain juttu oli se kun Mustanaamio joutui piilottelemaan maissipellon keskellä, kun pahat ihmiset sytyttivät koko pellon tuleen.  Varmaan ainakin viikko meni jännittäessä, miten siinä käy.  Lopulta Mustis vihelsi kimakasti ja Hero ja Devil kirmaisivat paikalle viemään sankarini turvaan ja Diana odottelikin jo huolestuneena Pääkalloluolassa.  Varmaan saivat kotiin tultuaan herrasväen pikkuleipiä syödäkseen ja oikeaa kahvia juodakseen.  Eikä mitään korviketta tai sikurikahvia.

Aholla mansikat olivat isoja, punaisia ja makeita, etteivät edes kirkkokaramellit!  Kesäkin oli melkein aina, Soilampeen mentiin uimaan paljain jalon varoen tallaamasta muurahaisarmeijoita.  Tullessa vähän aikaa paleltiin siinä korkeassa kuusikossa, mutta aukealla tuli taas niin lämmin olo.