Yhtenä perjantai-iltana Lasse soitti

- Lähetkö aamulla jänisjahtiin?

- Tiijä ny.  Jaksaiskohan...

- Kun Anu on kippeenä.

- Ai jaa...

- Taitaa kuumetta pitää, kirsukin ihan kuiva.

- Silleenkö?

- Lähetkö?

- Mihinköhän?

- No sinne jänismetälle.

- Mitä minä sinne?

- Ajaisit.

- Triumppiako?

- Ei kun jänistä!

- Eikös se Anu sitten?

- Se Anu on veepeessä, sinä tuuraisit sitä.

- Missä?

- Ajohommassa tietysti.  Kulet jäniksen perässä ja ajat sen siihen lähelle, että saan ammuttua.  Helppo homma.

- Onko?

- On se.  Vois sullekin jänispaisti sieltä...

-  No sitten.  Tuu sitten siinä yheksän jälkeen - tai vaikka kymmeneltä.

- Tuun heti aamulla, ota kahvia termokseen.

Sanoin vaimolle, että sunnuntaina meillä ei olekaan makkarakeittoa, vaan jänispaistia.  Että täytyy katsoa keittokirjasta kohdasta riistaeläimet.  Varmaan Hemingwaystä tuntui Afrikan safarilla vähän samalta.  Tai Gallen-Kallelasta.

Aamulla mentiin Lassen Triumph Heraldilla paikkaan, josta se oli ennenkin ampunut jäniksiä Anunsa kanssa.  Lunta oli silleen sopivan vähän, ettei tarvinnut matalajalkaisena kahlata.  Lasse löysi tuoreet jäljet melkein heti, vaikka en minä niissä mitään tuoreuspäiväystä huomannut.  Se viittasi minut jälkien menosuuntaan, sanoi odottavansa tässä kahden metsäautotien risteyksessä.  Minun piti vain pitää se jänis vasemmalla puolellani niin, että se kaartaisi täyden lenkin.  Minäkin huitaisin kädelläni, että asia ymmärretty.  Sanoin vielä olan yli, että kattoo nyt sitten, että molemmissa piipuissa on latingit eläkä polta sitä vihreetä norttia, ettei jänis vainua.

Ensiksi jälkien seuraaminen oli helppoa.  Arvelin, että jos tyhmä dreeveri tässä hommassa pärjää, niin kyllä myös yksi homo sapiens.  Kohta kumminkin tuli hankalampaa, kun tassun painaumat kävivät ajoittain kovin tulkinnanvaraisiksi edeten mielivaltaisesti vailla mitään johdonmukaisuutta.  Ne kiertelivät puskia, syöksähtivät pajukoiden ali, kipittivät pitkin kaatuneen kelon runkoa (oletettavasti), loikaten sen toisessa päässä parin metrin päähän, piiloutuivat sankkaoksaisen kuusen suojaan, kiersivät tukevan rungon toiselle puolelle, myötäilivät hetken sulan puronuoman reunaa.  Lisäksi kaiken maailman vieraat, risteävät merkinnät lumessa saivat silmäni vuotamaan vettä.  Nenäkin alkoi vuotaa ja selkä hiostua.  Pääkin höyrysi pelkästä ajattelemisesta.  Vainukoiralla oli sentään helppoa.  Silti aloin innostua tästä pelistä, joka oli jännittävämpää kuin lapsuuden rosvo- ja poliisileikit.  Oli tipalla, etten ruvennut innosta haukkumaan.

Muistelin niitä jänispaistin ohjeita siitä, miten jänis nyljetään, lihat erotellaan luista, jotka ruskistetaan pannulla ja kaikkia eri valmistuksen vaiheita, joita en tässä edes muistanut.  Sitä en ymmärtänyt, miten pelkät luut saa ruskistettua, ellei sitten puhalluslampulla - ja miksi?  Ja mitä se sherry siellä paistin seassa teki.  Ei meillä semmoista kaapissa pruukattu pitää.  Enkä menisi semmoista edes ostamaan, homoksi myyjät luulisivat.  Jos Alkoon on matkaa yli kolmekymmentä kilometriä, niin kyllä sieltä sitten ostetaan kunnon satsi väkeviä ja vaimolle pieni pullo lakkalikööriä.

Joka tapauksessa itse sen paistin valmistaisin, koska olin sen ajanutkin.  Olisi siinä lapsillakin ihmettä kerrakseen:  sankari-isi, melkein kuin Tarzan tai Batman.  Mitä niitä nyt oli.  Pitäisi varmaan enempi katsoa niitä lasten ohjelmia teeveen kakkoselta.

Havahduin haaveista, kun oli kuulevinani passipaikan suunnalta jotain.  Taisi Lasse siellä huudella, etten eksyisi.  Höristelin korviani, mutta metsä vain huokaili hiljaisena.  En arvannut ääntäni korottaa, ettei jänis tuolla jossain edellä olisi liikaa säikkynyt.  Muutenkin havumetsien hiljainen mies hiljeni täällä aidossa ympäristössä mykäksi.  Sitä vastoin eilisiltaiset metsästysretken aloitusrituaaliin kuuluneet kolme tai neljä kaljaa vaativat syylärin tyhjentämistä.  Hetken päästä saatoin jatkaa koramaista kutsumustyötäni keventyneenä ja keskittyneenä.

Kumminkin kohta huolestuin jäniksen karanneen liian kauas oman viivyttelyni takia.  Ryntäsin pienessä paniikissa vähäisen aukion yli jälkiä seuraamatta ja - siellähän se saalis lepäsi valkoisena tuuhean kuusen hämärässä katveessa. 

Kuinka kaunis se olikaan puhtaassa turkissaan.  Korvat korkeana se kuunteli ympäristöään.  Tietysti rymistelyni sai sen loikkaamaan sirosti ja äänettömästi tiehensä.  Jotenkin tuli mieleen talvisodan suomalainen sissi itäsuomalaisessa korvessa.

Onneksi pupun suunta oli kohti passipaikkaa, jonne oli matkaa korkeintaan sata metriä.  Jatkoin hurmaa hengessäni lallattaen puoliääneen, että jänistä jänistä ja pata patapaistia maukasta maukasta jäniksenlihaa pataan pataan tralallalallalaa!  Kun sain kohteen taas näkyviini, se olikin jo teiden risteyksessä.

- NYT!  AMMU!

Laukausta ei kuulunut, ampujaa ei näkynyt.  Jänis viiletti huimaa vauhtia tietä pitkin loikaten kohta ravin puolelle.  Lasse jolkotti toisesta suunnasta hengästyneenä haulikko taitettuna kainalossa.

Hetken siinä kaksi hengästynyttä ja närkästynyttä miestä louskutti leukojaan.  Ilman saalista lähdettiin sitten ajelemaan kotia päin.  Lassen homo sapiens - koiralta olivat ajohalut hävinneet ja Lasse ikävöi Anua.  Varpaitakin paleli ja...

Kotona söin nälkääni palan lenkkiä ja kysyin vaimolta, että ottaako se.  Otti se sen verran, että malttoi olla kyselemättä.  Lapsetkin siihen tulivat ja kysyivät.  Sanoin, että oli niin nätti pupu, ettei raaskittu tehdä sille mitään pahaa.  Että siellä se iloisena loikki lumisessa metsässä.  Oli se niin nätti.  Mokoma!