Aina se on niin uutta ja ihmeellistä - tämä entisen vuoden hukkaantuminen ja sitten sen uuden tuleminen heti siihen perään.  Varsinkin näin vanhemmiten uusi vuosi voisi vähän viivytellä, vähän edes ujostella tulemistaan; kun on vielä ihan kokematon ja kaikkea.  Edes pari viikkoa voisi harjoitella näyttävää sisääntuloa.  Ottaa vaikka mallia vanhan vuoden komeasta poistumisesta tästä ajasta:  metelillä ja paukkeella ja komeilla juhlapuheilla!

Mutta ei, ajasta ei voi palaakaan varastaa tai edes lainata.  Tunkee se uusi heti sen vanhan perään niin, että luulisi vaikka mitä.  Ainahan se vanha on kuvattu vanhaksi ja partaiseksi ukoksi (on vain meikäläistä laihempi) ja se perään tunkeva vaippavauvaksi pippeleineen päivineen.  Siis tasa-arvovaltuutettu, eikö olisi syytä puuttua tähänkin mielikuvaan?

Ihmeellisen kiire siinä puolessayössä muutenkin tulee.  Pitää laskea lukusarjaa kymmenestä yhteen, eikä saa sanoa sanaa nolla.  Se tietäisi huonoa onnea.  Lähipiiriä pitää siinä kiireessä vielä halata ja niitä hyvännäköisiä pikkuserkkujanaisia vielä yrittää imuttaa, kuohariakin ryypätä niin, että kuplavanat aiheuttavat tukehtumisreaktion.  Jos siitä vielä selviää tajuissaan, niin sitten pitää hotkia vielä kuusi nakkia putkeen mauttoman kermaisen perunasalaatiksi nimetyn sössön säestämänä.

Kun sen riemun on toistanut noin kuusikymmentä kertaa, niin alkaa olla sen verran tarpeekseen saanut, että toivoo sen juhlan olevan vihonviimeisen.  Mutta aina se kärsimys kerkeää unohtua viimeistään syyssateiden syvään masennukseen ja pimeän pelkoon.

Miksiköhän suomalaiset vuodenaikajuhlat ovat niin alkoholihuuruisia.  No, kysymys oli retorinen; ei tarvitse vastata.  Haen uuden kaljan. Tämän juhlan kunniaksi, mikä se sitten olikaan.