Vielä oli kauppalan asemalta talsittava koululle asti.  Ei äiti edes tiennyt, meneekö sinne  mitään linkkaria ja muutenkin matkoihin meni liikaa rahaa.  En minä niistä muuten ymmärtänyt, paitsi sen, ettei raha kasvanut puussa.  Tietä pitkin matkaa oli vaikka kuinka pitkälti, mutta junarataa pitkin oikaisemalla siitä matkasta säästi melkein puolet.  Pitkältä se silti tuntui, ainakin ensimmäisellä kerralla.  Myöhemmin siihen sitten tottui.

Siellä koululla oli ihan mukavaa, varsinkin isän kanssa, kun kävimme uimassa ja sain istua niskassa hajareisin ja kuvitella isän hevoseksi.  Muutenkin tuntui turvalliselta ja illalla isä kertoi taas niitä satujuttuja.  Kertoihan äitikin, mutta se luki niitä kirjasta ja yritti välillä itkettää ja semmoista.

Sillä kertaa oli varmaan syksy, kun riihessä puitiin viljaa.  Isäkin sanoi sitä loukuttaneensa semmoisella varstalla.  Se sanoi, että se on hikistä ja pölyistä hommaa ja vaatii rytmitajua.  Sitä samaa oli se viulunsoittajaeno sanonut soittamisestaan, sanoi, että siinäkin hiki virtaa.  Pölystä se ei puhunut mitään.  Että kaipa se viulusoitto oli sitten siistimpää hommaa.

Kumminkin, meillä oli majoitus ihan siinä riihen lähellä olevan talon vintillä, jonne veivät niin jyrkät portaat, että ylös mennessä sai käsillä auttaa.  Oikeat rappuset ne silti olivat, eivätkä tikapuut.  Semmoisilla kiivettiin katolle.  Olin minä Sulkusillan katollekin kiivennyt ja siitä tuli semmoinen haloo että hyvä etten alas tippunut sen hässäkän keskellä.  Talon väki huutelemassa siellä alhaalla, kun halusin vain nähdä että miten kauas sieltä näkee.

Nyt oltiin kumminkin jo nukkumassa siellä metsäkoulun vintillä, kun heräsin huutoon, että tulipalo, tulipalo!  Olin pihalla ennen ketään muita, se huutajakin jatkoi vielä huutoaan ja jatkoi juoksuaan jonnekin.  Riiheltä näkyi loimotusta.  Se melkein helpotti mieltä, kun se tuli ei ollutkaan siinä talossa, missä nukuttiin.

Tuli siihen sitten isä ja äitikin, isällä jo oikeat vaatteet päällä ja äidillä aamutakki tai jotain.  Isä juoksi riihelle sammutustöihin ja mentiin äidin kanssa lähemmäksi katsomaan, kun tulipalot ovat kumminkin semmoisia nähtävyyksiä.  Siinä vaiheessa pelotti vähän, kun isä kiipesi sen riihen pärekatolle, kun siellä jo näkyi liekkejäkin.  Riihi kyllä paloi poroksi, onneksi isä ei.

Seuraavana päivänä itsekseni ihmettelin, että miten minä ne jyrkät portaat tulin niin äkkiä ja ilman kolhuja.  En edes muistanut tulleeni, vasta pihalla havahduin.  Myöhemminkin elämässäni huomasin tapauksia, että tein jotain hölmöä salamannopeasti ja ajatus tuli sitten myöhäjunassa.  Yksi liittyi armeijan alokasaikaan ja toinen myös tulipalon poikaseen.  Mutta ei niistä enempää.

Oli varmaan saman vuoden joulu, kun metsäkoulun juhlassa joulupukin parta syttyi tuleen kynttilästä.  Pukki painui partaansa sammuttamaan ja joku keittiötäti jakoi sitten lahjat.  Siitä jäikin epäilys, että Pukille kävi vähän samalla tavalla kuin Jeesukselle. 

Testasin asiaa muutamaa vuotta myöhemmin, kun jo lähettelin toivomuskirjeitä  Korvatunturille.  Äidin mukaan tontut hakivat listat, kun laittoi ne talon tietyn nurkkalistan alle. Kun muka iltakaudet seurasivat, mihin lapset niitä lappuja jättivät ja siten osasivat ne Pukille toimittaa.

Laitoinpa sitten lappuni ihan toisen nurkan reuna alle.  Tarkistin heti ensimmäiseksi aamulla.  Ja siellähän se lappu nökötti, tontun hakematta.  Siitä osasin päätellä olevani salaliittoteorian uhri.  Tosin en osannut käyttää noin hienoa terminologiaa, mutta se oli täysin selvä tapaus:  Pukki oli partansa polttanut ja parraton pukki on viraton pukki! Tai sitten taivaassa, jos se oli sinne parrattomana päästetty.

m.o.t.