Kiirehdin ajan edelle eilisessä kirjoituksessa.  Piti tehdä pitempi postaus, mutten sitten jaksanutkaan.  Nyt olen virkeänä, kun siivosin jääkaapin epäkurantista ainesmassasta ja tiskasin parin päivän tiskit.  Nyt sitten jaksaa, vaikka mitä.  Ellei mene hapoille tai verensokeri pääsee laskemaan tai...

Pitihän sitä mennä vielä neljännellekin luokalle, vaikka mielestäni olin oppinut jo kaiken, mitä inhimillisesti katsoen - itseään rasittamatta - ihmislapsi kykenee omaksumaan.  Lopun elämän olisin voinut viettää juosten, hypäten, palloa potkien ja tyttöjä pohtien.

Mutta eihän se aikuisille riittänyt.  Piti kuulemma pyrkiä vielä oppikouluunkin, kun semmoinen oli pitäjään perustettu pari, kolme vuotta aikaisemmin.  Vanhemmat yrittivät saada minut kirkonkylän opettajan prepattavaksi, kun sen luokalta useimmat pääsivät kokeista läpi.  Äskettäin muuttaneina olimme kuitenkin sen verran "tuntematonta" porukkaa, emme siis maanviljelijän, poliisin, apteekkarin tai lääkärin takuuvarmaa perhettä, ettei muutosta sieltä pappilan vierestä hyväksytty. Lea toimi alakoulun opettajana, joten uudeksi käskyttäjäksi tuli nuori, reipas ja aika kiukkuinen naisopettaja.

Muuten meni ihan hyvin, mutta kerran joku oli piirtänyt koulun ulko-oveen kirkkoveneen kehitysversion ja siitä tämä meidän uusi opettajamme nosti sellaisen haloon, ettei pahemmasta väliä.  Ensin viuhui karttakeppi opettajan pöytää vasten niin, että desibelit korvissa mäjähtelivät.  Kukaan ei tietenkään uskaltanut tunnustaa kuolemanpelon vallassa.  Seuraavaksi otettiin pojat yksitellen kuulusteluun.  Jostain syystä tytöt jäivät tämän session ulkopuolelle.  Tiukkaa oli, jopa niin tiukkaa, että teki mieleni tunnustaa.  En kuitenkaan rohjennut, sillä silloin olisin syyllistynyt valheeseen.  Eikä syyllinen selvinnyt koskaan.  Rikoshan on jo vanhentunut, joten kyseinen sankaripiirtäjä voisi jopa kertoa motiivinsa moiseen.  Uskoisin, että hän on nykyisin joko päijännepurjehtija tai kirkollinen persoona.

Muutaman viikon kuluttua koulun alkamisesta joku tuli ilmoittamaan minulle, että pääsisin sittenkin kirkonkylään opettaja Ahosen preppausluokalle.  Olin kuitenkin tavalliseen tapaani sen verran ylpeä, että parin sekunnin pohtimisen jälkeen sanoin, että viihdyn ihan hyvin täälläkin, että anti olla.  En tainnut muistaa sanoa vanhemmillenikaan, ettei asiaan kuulumattomia olisi soppaan sekoitettu.  Eikä asiasta enempää puhuttukaan.

Aikanaan koitti kevät ja oppikoulun pääsykokeet.  En nyt niistä sen enempää muista, jotenkin vaikuttivat aika juhlallisilta ja virallisilta.  Vastasin kysymyksiin, tein laskut ja lähdin kotiin sen enempiä värisyttelemättä.Olihan sentään edessä kokonaista kolme kuukautta seikkailuineen.