Silloin tällöin, kun bussi ajaa kylän linja-autoasemalle, semmoinen pitkän linjan biili, niin tulee äkkiä mielihalu hypätä tuosta vaan kyytiin, mennä niin kauas kuin auto vie ja etsiä sitten uusi kyyti, joka vie yhä kauemmaksi.  Tai Jyväskylän matkakeskuksen laiturilla, kun kuulutetaan länteen meneviä junia lähteväksi.  Entä jos...

Ei minulla ole varsinaista kaukokaipuuta.  Varsinkaan turistireissuja en harrasta.  Ulkomaanmatkat ovat aina olleet työjuttuja tai muuhun toimintaan liittyneitä sattumia.  Tiedän, etten koskaan lähde ex-temporetyyliin mihinkään, mutta joskus kiusaus on kohtalaisen suuri.  Paeta kaikkea, arkipäivää, vastuuta, velvollisuuksia, mitä kaikkea... arjen harmautta.  Etsiä uudenlaisia vaikeuksia ja vastuksia, sanalla sanoen seikkailuja.

Isäni toteutti kerran oman haaveensa: otti ja häipyi niin, ettei kukaan tiennyt, oliko mies edes elossa.  Viikon kuluttua tuli muina miehinä takaisin, toi minullekin tuliaisina komeat saappaat - aikuiselle miehelle.  Vaihdevuodet ne on miehelläkin.

Itse olen ne jo ohittanut, en viitsisi enkä jaksaisi merta edemmäs.  Tuskin edes sinne rantaan.  Päijänne riittää.  Ja linjapiilissä jalat puutuvat pitkään istuessa, junan tarjoilut ovat turhan kalliita ja laivassa ilman hyvää seuraa on tylsää.  Lentolaite on taas turhan kallis ja ekologista syntikuormaa lisäävä.

Enkä sen uuden auton maksettuani ole edes kykenevä lähtemään mihinkään luksusristeilylle.  Ja mihin sen kissankin laittaisi, vaimosta puhumattakaan.

Niin, että haaveillaan edelleen ja pysytään visusti kotona - ihan hissukseen.