Ei se Karstulassa asuminen sentään täyttä tuskaa ollut.  Paljon tapahtui mukaviakin asioita.  Pääsin ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin katsomaan Rosvo-Roopea.  Tauno Palo oli hyvä rosvo.  Pelkäsin kovasti, että se hirtetään, kun siinä lopussa niin laulettiin.  Mutta se pääsikin lossivahdiksi, joka oli minusta ihan hyvä ammatti, koska isäkin oli ollut vähän aikaa Matosalmen lossin vahtina.  Niin, että isä oli yhtä hyvä kuin Tauno Palo. 

Joskus vuosikymmeniä myöhemmin äitiä vastaan oli tullut ihka elävä Tauno Palo Helsingin asemahallissa.  Oli se ollut järisyttävä kokemus äidille, ei siinä tarvinnut edes katseita vaihtaa.  Vuosikausia jälkeen päin kyselimme velipojan kanssa äidiltä - jos emme olleet tavanneet muutamaan viikkoon - että oletkos viime aikoina Taunoa tavannut?

Kai niissä jotain samaa karismaa oli, kun äiti niin vaikuttui - isästä ja Tauno Palosta.  No, isä oli sentään sodat käynyt, mutta Tane vain esitti.

Sain minä siellä Karstulassa yhden hyvän kaverinkin, Sepon.  Se oli aika hurjale, mutta muuten ihan mukava.  Sillä oli vain äiti, ei isää ollenkaan ja kai siksi aika villi, kun naiset eivät osaa pitää tiukkaa kuria.  Kerran, kun mentiin Sepon kotiin, niin naapurin ukko kävi Seppoon käsiksi, kun se oli vahingossa heittänyt sen ikkunan rikki tai jotain muuta vakavaa.  Seppo juoksi pakoon kuin viitapiru.  Jälkeenpäin vain naureskeli.  Mutta siitä tulikin aikuisena pankinjohtaja.  Siellä pankissa tunnistinkin sen silmien ilkikurisen pilkkeen ja menin juttusille.  Käytiin sitten monta kertaa toistemme kotona.

Vielä vietettiin joulu Karstulassa.  Käytiin isän kanssa kirkolla ja ostin äidille joululahjaksi punaisen, puisen ja kolmihaaraisen kynttilänjalan.  Rahat siihen taisivat tulla isältä, mutta valinta oli ihan ikiomani.  Velipojalle ei tarvinnut ostaa mitään, kun se makasi vielä vaunuissa eikä muusta ymmärtänyt kuin äidinmaidosta.

Mutta heti joulun jälkeen muutettiin takaisin Saarijärvelle ja isä osti moottoripyörän.  Varmaan sai enemmän palkkaa ja minä pääsin eroon siitä opettajan inhotuksesta.  Onneksi, sillä sen koulutuksella minusta olisi voinut kehittyä hyvin tuhma poika.