Kävimme  Kinkomaalla vaimoa katsomassa ja  pojat äitiään tervehtimässä - sattumako lie, että vierailun kohde oli yksi ja sama naisihminen.  Aika tympiintynyt oli hän ja olisi halunnut kotiin, mutta eihän sieltä kesken lähdetä.  Vasta huomenna iltapäivällä.  Siihen oli meidän kaikkien tyytyminen, vaikka kuinka olisi ikäväinen mieli.

Sairaala on valtava kolossi luonnonkauniilla paikalla Päijänteen rannalla.  Tyypillinen vanhan ajan tuberkuloosiparantola, tosin peruskorjattu ja nykyisin K-S:n Keskussairaalan alayksikkö.  Jotain vanhan ajan hengestä on silti jäänyt: rauhallinen ja kiireetön ilmapiiri.  Jos olisin siellä potilaana (en ole koskaan ollut potilaana sairaalassa), niin kuvittelisin olevan helppoa siirtyä vanhan ajan kiireettömään ja  vähän snobistiseen tunnelmaan, jota näkee joissakin brittiläisissä elokuvissa (esim. Mennyt maailma).  Tosin vaimo lienee toista mieltä: hän haluaa kotiin mitä pikimmin!

Tulin kotiin vasta vähän ennen viittä.  Kissa oli ollut ulkona monta tuntia.  En ollut vielä saanut ulko-oven avainta taskusta, kun se ilmestyi tyhjästä ja työnsi nenänsä tiukasti ovirakoon.  Ei kerennyt edes naukaista.  Nälkä oli kauhea, onneksi toin tuliaisina savumuikkuja, joita se sitten ahmi melkoista kyytiä ja sen jälkeen myöhästyneille päiväunille!  Taisi olla vähän loukkaantunut, koki varmaan itsensä laiminlyödyksi.  Lellitty kissaparka!

Huomenna vaimo pääsee kotiin ja pääsemme taas päätyöhömme: kissaa palvelemaan.