Ympärillä elävistä tulee kuolleita, noin vaan.  Pari kesää sitten hauska ja virkeä naapurin täti kuoli lyhellä aikaa syöpään.  En edes tajunnut, vaikka ihmettelinkin, kun pihalla puuhatessani tai grillatessani en pariin viikkoon kuullutkaan hänen iloista huudahdustaan naapurille.  Heitimme aina jotain hauskaa toisillemme, pidin kovasti hänen huumorintajustaan.  Niin sanotusti meillä synkkasi.

Sitten, ei mitään. Paitsi hautajaiset.

Isä antoi periksi ennen joulua.  Taipui parkinsonin tautiin.  Kertoi, kun vielä pystyi puhumaan, että hän katsoo vielä pelin loppuun.  Ettei elämänhalu ollut vielä mennyt.  Mutta sitten meni kommunikointi ja liikunta.  Ei jäänyt mitään elämisen arvoista, joten sisukas sydän lopetti turhautuneena.  Oli, kuin hän olisi itse painanut nappia.  Hyvä niin, ilman draamaa, ihan hiljaa.

Vaimon sisko, lausuntataiteilija ja hyvä ystävä, menehtyi kuukausi sitten.  Kuinka monta hauskaa pidimmekään juhannuksena heidän mökillään, Raijanrannassa.  Meidän kymmenkunta parasta keskikesän aikaamme ikinä.  Sitten ne jäivät, kun tuli ikää ja oma talo.  Nyt tyhjä paikka sielussa, joskaan ei muistoissa.

Ja ne monet tien päällä tavatut:

Opettaja, pojillanikin - ja armoitettu muusikko, piano ja basso. Aina raitille tavatessamme, tervehdittyämme toisiamme ilmaisuin "hyvää päivää, taiteilija", ja "sitä samaa, maestro", alkoi puolisen tuntia kestänyt sananvaihto.  Tai oikeastaan hän muisteli bändi- ja opiskeluaikojaan muistaen lukuisat kuuluisat solistit ja muusikkokaverinsa minun ollessani lähinnä pelkkänä korvana.  Viimeisestä tarinatuokiosta ei mennyt kuin viikon verran, eikä häntä enää raitilla ollut.

Takavuosina olin opiskelevani kansalaisopistossa venäjän kieltä.  Armoitettu kielen taitaja ja venäläisen kulttuurin tuntija Uolevi oli pistämättömän vilkas persoona alallaan.  Itse olin se laiska mato, joka en koskaan muistanut lukea läksyjäni.  Ei hän siitä minua moittinut, yritti vain vetää positiivisella asenteella kiviriippana perässään.  Oppimiseni oli sellaista fifti-siksti- tasoa.  Tosin olen monta hupia saanut silläkin vähäisellä venäjän taidollani.  Monta kertaa tapasin Uolevin sittemmin raitilla.  Kerran hän oli vanhan Ukkolan luona kaksin kerroin.  Valitti ajaneensa pahan kolarin ja sen vuoksi sattui - vieläkin.  Pari päivää sitten luin hänen kuolinilmoituksensa. 

Äskettäin tuli mieleen, etten ole vähään aikaan raitilla tavannut erästä kähevää miestä. Hän pysähtyi vastaantullessamme hyvissä ajoin valmiina kertomaan kuulumisensa.  Viime syksynä oli minua nuorempi mies jäänyt työttömäksi.  Valitti sitä, ettei aika tahdo kulua rivitalossa, kun ei ole käsille kunnon hommia.  Oli sentään ollut Venäjälläkin puuhommissa ja paikallisessakin puufirmassa, mutta lama oli ulkoistanut hänetkin, tekevän miehen.  Usein hän kiirehti melkoista vauhtia talomme ohi kirkolle päin.  Liikuntarajoitteinen vaimo oli sieltä tulossa pyöräkärrynsä kanssa. Silti piti hetkeksi pysähtyä päivittämään viimeiset kuulumiset ja maailman tilanne.

Ei miestä pariin kuukauteen tullut vastaan.  Tänään huoltoasemalla kuulin: nopea syöpä oli miehen vienyt!

Niittomies raitin reunoja siivoaa.  Ei taida enää viikate riittää, vaan jonkinlainen harvesteri on käytössä.

"Nyt ristin raitilla raidat surevat..."