Ei minulla ole mitään asiaa kenellekään, ei huomattamista paavin palleista eikä nunnan kummista, ilmaston muutokseen ja Yhdysvalloista lähteneeseen lamaan paljonkin, mutta niistä ovat viisaat jo kirjoittaneet sen verran älykkäästi, että hyvä jos niistä jotain ymmärrän, joten parempi on vaieta.

Muutenkin välillä tunnen oloni siksi narusta vietäväksi pässiksi.  Vaikka tarpeeksi tajusinkin, kun luin joskus viime kesänä amerikkalaisesta älyttömän löysästä lainarahasta, jolla houkuteltiin jokaista rahatonta sijoittamaan omaan kotiin.

Tuntui niin kovin tutulta tilanteelta muistaessani 80-luvun lopun Suomen tilannetta.  Silloinhan suorastaan kadulta houkuteltiin asiakkaita pankkisalien perähuoneeseen ottamaan lainaa kunnon luksustaloa varten.  Ihmettelin sitä menoa itsekin:  mennään kaksivitosina naimisiin hädin tuskin koulun jälkeen työpaikassa kiinni, häämenot ovat kalliin komeat, muutetaan valmiiksi kalustettuun neljä huonetta ja järvenrannan käsittävään lukaaliin bemari ja toyota pariautotallissa ja kaikki on melkein kuin pitääkin.

Paitsi, että vuoden päästä ei olekaan hauskaa, vaan arki iskee pahasti nilkkaan.  Raha tekee tiukkaa, rakkaushuuma pakenee ikkunan raosta, pankista tulee pahaa postia ja onni murenee lopullisesti asianajajan laskuihin.

Surullisena seurasin monien nuorien tuskaista arkeen paluuta.  Onneksi ei ihan lähelle iskenyt.  Kun ei meitä vanhempaa porukkaa ole opetettu isottelemaan.  Päästiin sen ajan lamasta hissukseen eläen, vaikka hankittiinkin niihin aikoihin tämä nykyinen asuinsija.  Mutta täällä maalla pankinjohtaja osasi laskea ja vaimo ja minäkin osasimme maalaislaskuoppia.  Eikä ongelmia tullut, vaikka vaimo joutuikin ennenaikaiselle sairauseläkkeelle.

Tässä sitten hiljakseen hissutellaan.  Hankala se on eläkeläisiä irtisanoa tai lomauttaa.  Enkä aio yhtään syyllistyä, tein hommani ihan hyvin ja kunnolla, ihan me kumpainenkin.